Mediapsykologian keskeisiä tekijöitä ovat Marshall McLuhan, Dolf Zillmann, Katz, Blumler ja Gurevitch, Bernard Luskin ja David Giles. Marshall McLuhan on kanadalainen viestintäfilosofi, joka toimi 1930-luvulta 1970-luvulle media-analyysin ja -teknologian parissa. Toronton yliopiston presidentti nimitti hänet vuonna 1963 perustamaan uuden kulttuurin ja teknologian keskuksen, jonka tehtävänä oli tutkia teknologian ja median psykologisia ja sosiaalisia seurauksia. McLuhanin kuuluisa mediapsykologiaan liittyvä lausunto oli: ”Viesti on väline”. McLuhanin kuuluisa lausunto viittasi siihen, että media on luonnostaan vaarallinen. McLuhanin ”teknologiseksi determinismiksi” kutsuttu teoria mediasta tasoittaisi tietä muille ihmisille tutkia mediaa.
Dolf Zillmann kehitti kahden tekijän mallia tunteista. Tunteiden kaksifaktorinen malli ehdotti, että tunteisiin sisältyy sekä psykologisia että kognitiivisia komponentteja. Zillmann edisti ”kiihottumisen siirtymisen” teoriaa luomalla selityksen väkivaltaisen median vaikutuksille. Zillmannin teoriassa ehdotettiin, että katsojat kiihottuvat fysiologisesti katsoessaan aggressiivisia kohtauksia. Aggressiivisen kohtauksen katsomisen jälkeen yksilöstä tulee aggressiivinen kohtauksen aiheuttaman kiihottumisen vuoksi.
Katz, Blumler ja Gurevitch käyttivät vuonna 1974 käyttötarkoitusten ja tyydytysten teoriaa selittämään mediapsykologiaa. Katz, Blumler ja Gurevitch löysivät teoriasta viisi osatekijää; (1) media kilpailee tyydytyksen lähteiden kanssa, (2) joukkoviestinnän tavoitteet voidaan selvittää datan ja tutkimuksen avulla, (3) media on yleisön sisällä, (4) yleisö käsitetään aktiiviseksi ja (5) joukkoviestinnän arvostelua ei tulisi ilmaista, ennen kuin yleisöllä on aikaa käsitellä mediaa ja sen sisältöä itse.
David Giles on julkaissut mediapsykologian alalla vuodesta 2000 lähtien. Hän kirjoitti vuonna 2003 kirjan mediapsykologiasta. Hänen kirjansa Mediapsykologia antaa yleiskatsauksen mediapsykologiasta tieteenalana, sen alaluokista, teorioista ja mediapsykologian kehityskysymyksistä.
Bernard Luskin käynnisti ensimmäisen mediapsykologian maisterin tutkinto-ohjelman (MA PhD) ja tohtorin tutkinto-ohjelman (EdD) missä tahansa yliopistossa Fielding Graduate Universityssä vuonna 2002. Laajasti kirjoittaen ja mediaa tuottaen hän käynnisti myös mediapsykologian ja sosiaalisen muutoksen MA-ohjelman UCLA Extensionin kanssa ja media- ja viestintäpsykologian MA-ohjelman Touro University Worldwide -yliopistossa. Luskin on edelläkävijä mediakirjallisuuden ja ohjelmien kehittämisen alalla, ja hän johti APA:n työryhmän tutkimuksen, joka määritteli uudelleen mediapsykologian vuonna 1998. Hän on Society for Media Psychology and Technology -yhdistyksen entinen puheenjohtaja ja American Psychological Associationin jäsen.
Pamela Rutledge on Newport Beachissa, Kaliforniassa sijaitsevan mediapsykologian tutkimuskeskuksen johtaja ja Fielding Graduate Universityn mediapsykologian koulutusohjelman tiedekunnan jäsen. Hän on tunnettu mediapsykologian soveltamisesta markkinointiin ja brändistrategiaan, transmediaaliseen tarinankerrontaan ja yleisön sitouttamiseen. Rutledgen mukaan mediapsykologian alalla ei ole erityistä yksimielisyyttä tai urapolkua, mutta mahdollisuuksia on monia. Rutledgen mukaan mediapsykologian merkitys kasvaa, koska teknologia on kaikkialla läsnä ja erityisesti nuoret omaksuvat sen nopeasti. Tämä yhdistettynä mobiiliteknologian maailmanlaajuiseen poliittiseen ja taloudelliseen vaikutukseen viittaa siihen, että teknologia tulee jatkossakin häiritsemään järjestelmiä, ja sillä on potentiaalia tuottaa ratkaisuja ongelmiin ja haastaa mielikuvituksemme. Rutledge uskoo, että mediapsykologit ovat ainutlaatuisessa asemassa tarkastelemaan esiin nousevia kysymyksiä, laatimaan parhaita käytäntöjä ja standardeja median ja teknologian myönteistä ja eettistä käyttöä varten sekä antamaan tietoa yksilöitä ja yhteiskuntaa hyödyttävän median ja teknologian kehittämisestä. Kehittymässä oleviin aloihin kuuluvat medialukutaito, digitaalinen kansalaisuus, transmediaalinen tarinankerronta sekä tekoälyn (AI) käyttö ja niiden valtavien data-analyysimäärien järkeistäminen, jotka ovat yhä useammin saatavilla kehittyvän datatieteen ja datan visualisoinnin kautta.