maailmallisen ranskalaisen laulu- ja tanssimiehen ruumiillistuma, Maurice Chevalier oli yksi 1900-luvun rakastetuimmista viihdetaiteilijoista, joka ihastutti yleisöä kaikkialla maailmassa viiden vuosikymmenen mittaisella urallaan, joka käsitti vaudevillen, kevyen oopperan, elokuvat ja konsertit. Chevalier, joka oli aina pukeutunut smokkihameeseen ja tyylikkääseen olkihaalariin, lauloi rakkauslauluja hunajaisella gallialaisella aksentilla, joka teki hänet teatteriyleisön mieleen teini-iässä ja 1920-luvun alussa ennen kuin hän siirtyi mykkäelokuviin. Hollywood kutsui 1930-luvun alussa, ja hän sai useita musikaalihittejä, kuten ”Love Me Tonight” (1932), ennen kuin palasi Ranskaan ennen toista maailmansotaa. Väitteet yhteistyöstä natsien kanssa haittasivat hänen uraansa 1940-luvulla, mutta hän palasi 1950-luvun lopulla suositummaksi kuin koskaan, kiitos elokuvan ”Gigi” (1958), joka toi hänelle erikois-Oscarin. Chevalier jatkoi hovi-isoisien esseistämistä eläkkeelle jäämiseensä vuonna 1968 asti. Hänen kuolemansa vuonna 1972 merkitsi loppua hurmaavalle elämälle, joka oli omistettu rakkauden ja onnellisuuden evankeliumin levittämiselle laulun, hymyn ja hattua nostamalla.

Syntynyt Maurice Auguste Chevalier 12. syyskuuta 1888, hän oli nuorin yhdeksästä lapsesta isänsä, joka oli maalari, ja belgialaisen äitinsä kanssa. Isällä oli usein vaikeuksia löytää vakituista työtä, joten Chevalier jätti koulun kesken 11-vuotiaana auttaakseen perheen elättämisessä monenlaisilla hanttihommilla – kirvesmiehen oppipojasta ja kirjapainajasta nukkemaalariin. Vuonna 1901 hän ryhtyi yhden veljensä kanssa showbisnekseen akrobaatiksi, mutta sai vakavan vamman, joka pakotti hänet hakeutumaan vähemmän vaaralliseen viihdetyöhön. Chevalier alkoi laulaa kahviloissa, joissa hän kompensoi höyhenpainoista ääntään lisäämällä esitykseensä vinksahtanutta komiikkaa. Hän alkoi esiintyä paikallisissa teatterirevyyseissä, joissa hän sai innokkaan kannattajakunnan.

Vuonna 1909 hän liittoutui kuuluisan mutta traagisen musiikkisalilaulaja Fréhelin kanssa ammatilliseen suhteeseen, joka muuttui pian romanssiksi. Fréhelin krooninen huume- ja alkoholiriippuvuus pakotti Fréhelin katkaisemaan suhteet vuonna 1911. Tämän jälkeen Chevalier solmi samanlaisen kumppanuuden Mistinguettin kanssa, joka oli yksi 1900-luvun alun suosituimmista ranskalaisista laulajista. Heidän yhteistyönsä antoi hänen uralleen tarvittavaa vauhtia, mutta vuonna 1914 hänet lähetettiin rintamalle taistelemaan Ranskan puolesta ensimmäisessä maailmansodassa. Chevalier haavoittui ja jäi vangiksi taistelujen ensimmäisten viikkojen aikana ja vietti seuraavat kaksi vuotta sotavankina Saksassa. Vangittuna ollessaan hän oppi puhumaan englantia brittiläisiltä vankitovereiltaan ennen kuin hänet vapautettiin vuonna 1916, tiettävästi Espanjan kuningas Alfonso XIII:n, Mistinguettin vannoutuneen ihailijan, väliintulon ansiosta. Palveluksestaan maalleen Chevalier sai Croix du Guerre -mitalin.

Palattuaan siviilielämään Chevalierin tähti jatkoi nousuaan juhlittujen esiintymisiensä ansiosta Le Casino de Parisissa. Siellä hän loi ikonisen näyttämöpersoonansa: reipas gallialainen miekkonen smokissa ja olkipohjaisessa veneilyhatussa, joka lauloi rakkauslauluja sekä jazzia ja ragtimea veijarimaisella viehätyksellä ja ripauksella uhkarohkeaa huumoria. Pian hän esiintyi myös mykkäelokuvissa, vaikkei yksikään niistä saavuttanut samaa menestystä kuin hänen musiikkisaliuransa. Vuonna 1920 Douglas Fairbanks tarjosi hänelle mahdollisuutta debytoida Hollywoodissa, mutta hän kieltäytyi vetoamalla siihen, että hänen elokuvansa eivät olleet saaneet Ranskassa niin suurta vastakaikua. Kaksi vuotta myöhemmin hän teki yhden uransa suurimmista hiteistä operetilla ”Dédé”, joka toi hänet Broadwaylle. Nyt hän oli juhlittu tähti Amerikassa, ja hän teki sopimuksen Paramount Picturesin kanssa ja debytoi amerikkalaisessa elokuvassa musikaalissa ”Innocents of Paris” (1929). Samana vuonna hän näytteli Ernst Lubitschin elokuvassa ”The Love Parade”, joka oli ensimmäinen hänen neljästä yhteistyöstään laulaja ja näyttelijä Jeanette MacDonaldin kanssa. Chevalierin suoritus, jota leimasi hänen ylikypsä ranskalainen aksenttinsa, jonka hän omaksui englanninkielisissä rooleissaan – kameran ulkopuolella hänen englantinsa oli hillitympää – toi hänelle Oscar-ehdokkuuden, ja hän toisti tämän henkilökohtaisen voiton seuraavana vuonna elokuvassa ”The Big Pond” (1930). Jälkimmäinen elokuva oli myös tunnettu siitä, että se antoi hänelle kaksi tunnuslaulua, ”Livin’ in the Sunlight, Lovin’ in the Moonlight” ja ”You Brought a New Kind of Love to Me”, jota Marx Brothers myöhemmin parodioi elokuvassa ”Monkey Business” (1930).

Chevalier sai lukuisia menestyksiä Hollywoodissa, joista merkittävin oli ”Love Me Tonight” (1932), hänen kolmas yhteistyönsä MacDonaldin kanssa vuoden 1932 elokuvan ”Yksi tunti kanssasi” jälkeen. Rouben Mamoulianin ohjaama elokuva, jossa oli Richard Rogersin ja Lorenz Hartin lauluja, oli merkittävä Hollywood-musikaalien kehitykselle siinä mielessä, että se integroi laulut ja dialogin sen sijaan, että se esittäisi tarinansa kehyksenä itsenäisille musiikkinumeroille. Viimeinen Chevalierin ja MacDonaldin yhteistyö päättyi vuoden 1934 ”The Merry Widow” -elokuvaan, joka oli ensimmäinen englanninkielinen sovitus Franz Leharin saksalaisesta operetista. Seuraavana vuonna Chevalier lähti Paramountista MGM:n palvelukseen ja palasi Ranskaan, jossa hän jatkoi näyttämöuraansa esiintyen samalla elokuvissa Ranskassa ja Englannissa.

Chevalier esitti revyyttään Casino du Parisissa, kun saksalaiset joukot miehittivät Ranskan toisen maailmansodan aikana. Natsit pyysivät häntä laulamaan Berliinissä, mistä hän kieltäytyi, mutta antoi lopulta esityksen sotavangeille Saksassa. Liittoutuneiden vapautettua Ranskan vuonna 1944 englanninkielisessä lehdistössä alkoi liikkua huhuja, joiden mukaan Chevalierin esiintyminen oli yhteistyötä vihollisen kanssa. Vaikka ranskalainen tuomioistuin puhdisti hänen nimensä, hänen maineensa Amerikassa oli pilalla, eikä hän astunut jalallaan Yhdysvaltoihin moneen vuoteen.

Chevalier jatkoi elokuvauraansa vuonna 1947 esiintyen pääasiassa eurooppalaisissa elokuvissa. Hänen asemansa persona non grata -asemansa Yhdysvalloissa jatkui vielä vuosikymmenen ajan, mitä pahensi osittain hänen osallistumisensa Tukholman vetoomukseen, lukemattomien tiede- ja viihdehenkilöiden allekirjoittamaan asiakirjaan vuodelta 1950, jossa vaadittiin ydinaseiden ehdotonta kieltämistä. Hänen allekirjoituksensa vetoomukseen ei sopinut Amerikan kasvaville kommunisminvastaisille liikkeille, ja hänen viisumihakemuksensa maahan vierailua varten evättiin vuonna 1951. McCarthyismin taantuminen 1950-luvun puolivälissä palautti kuitenkin Chevalierin maineen rakastettuna viihdyttäjänä maailmanlaajuisesti, ja hän aloitti ensimmäisen valtakunnallisen Yhdysvaltain-kiertueensa vuonna 1955.

Hänen ensimmäinen Hollywood-esiintymisensä yli kahteen vuosikymmeneen tuli vuoden 1957 elokuvassa ”Rakkautta iltapäivällä” (Love in the Afternoon), Billy Wilderin kirjoittamassa hieman aikuismaisemaan menevässä komediassa, jossa audiovisuaalisen elokuvataiteilijan roolissa esiintyvät Audrey Hepburn ja Gary Cooper ovat epätodennäköisiä rakastavaisia. Seuraavana vuonna Chevalier oli mukana elokuvassa ”Gigi” (1958) ikääntyvänä mutta yhä hurmaavana roué’na, joka auttoi välittämään romanssin Leslie Caronin esittämän huolettoman viattoman ja hänen väsyneen veljenpoikansa (Louis Jordan) välille. Alan Jay Lernerin ja Frederick Loewen säveltämien kappaleiden joukossa oli muun muassa ”Thank Heaven for Little Girls”, josta tuli yksi Chevalierin tunnuslauluista. Hollywoodin yleisö oli niin hurmaantunut hänen suorituksestaan elokuvassa ”Gigi”, että elokuva-akatemia myönsi hänelle kunnia-Oscarin. Elokuvan menestys asetti sävyn Chevalierin seuraaville elokuville, joissa hän esitti viisaita, elämänmyönteisiä vanhuksia elokuvissa ”Can-Can” (1960) Frank Sinatraa vastapäätä ja ”Fanny” (1961), jossa hän tapasi Leslie Caronin.

Chevalier piti yllä henkeäsalpaavaa elokuvataulukkoa vuosina 1960-1963, johon kuului myös Walt Disneyn Picturesin elokuvakokonaisuus ”Laivansaattajia etsimässä” (1962). Hän antoi viimeisen näyttelijäntyönsä yhtiölle merkitsemättömässä live action -komediassa nimeltä ”Monkeys Go Home!”. (1965). Kolme vuotta myöhemmin 80-vuotias Chevalier ilmoitti jäävänsä eläkkeelle parin merkittävän maailmankiertueen ja Tony-palkinnon jälkeen. Vuonna 1970 lauluntekijät Richard ja Robert Sherman houkuttelivat hänet takaisin tekemään vielä yhden kappaleen, nimikkokappaleen ”The Aristocats” -animaatioelokuvaan, joka sijoittuu vuosisadan vaihteen Pariisiin. Munuaissairauden vuoksi tehdyn leikkauksen jälkeen Chevalier kuoli rakkaassa kaupungissaan 1. tammikuuta 1972.

Paul Gaita