Mittaisuudeltaan 180-senttinen ja ruumiinrakenteeltaan muhkea Marie Dressler oli vaikuttava nainen, mutta hänen huomattavan ilmeikkäät kasvonsa ja erinomainen komedian ajoitus tekivät hänestä rakastetun hahmon Hollywoodin kultakaudella. Dressler näytteli yhtä lailla elämää suurempia naisia, ja hänen nousunsa alkoi näyttelemällä vuosikausia repertuaariteatterissa, ennen kuin hän siirtyi parikymppisenä Broadwaylle ja vietti aikaansa vaudevillessä. Hän saavutti lopulta tunnustusta elokuvassa ”Tillien painajainen” (1910-11). Tämän humoristisen musiikkiesityksen suosio johti kutsuun viedä Tillie valkokankaalle elokuvassa ”Tillie’s Punctured Romance” (1914), jossa hän näytteli nuoren Charlie Chaplinin kanssa. Elokuvaroolit jatkuivat läpi teini- ja kaksikymmentäluvun, mutta vasta ääniaikakauden alussa tämä veteraani hahmonäyttelijä löysi vihdoin itsensä tähdeksi Greta Garbon ”Anna Christie” -elokuvan (1930) sivuosassa tekemänsä työn ja Oscar-palkinnon voittaneen roolisuorituksensa tragikomediassa ”Min ja Bill” (1930) ansiosta. Jälkimmäisessä elokuvassa Dressler sopi täydellisesti yhteen samankaltaisen karhean ja räävittömän Wallace Beeryn kanssa, ja Dressler liittyi hänen seuraansa uudelleen elokuvassa ”Tugboat Annie” (1933), ja hän sai paljon huomiota näyttelemällä ”Dinner at Eight” (1933) -elokuvassa häipynyttä näyttelijätärtä, joka lausui yhden Hollywoodin ikimuistoisimmista repliikeistä. Valitettavasti juuri maineensa huipulla hän sairastui syöpään ja kuoli vuoden sisällä. Todiste siitä, että filmitähtien ei tarvitse olla kuvankauniita, Dresslerin päättäväisyys oli yhtä valtavaa kuin hänen taitonsa, ja hänen ansaitsemansa asema teki hänestä ainutlaatuisen menestystarinan.

Marie Dressler syntyi Leila Marie Koerberina 9. marraskuuta 1868 Kanadan Ontarion Cobourgissa, mutta Koerbereiden perhe muutti useaan otteeseen hänen lapsuutensa aikana. Hänen näyttämödebyyttinsä tapahtui viisivuotiaana äidin järjestämässä paikallisessa esityksessä, jonka seurauksena ulospäinsuuntautunut lapsi huomasi, että hänellä oli taito voittaa ihmiset puolelleen. Koulunkäyntiin kyllästynyt Dressler teeskenteli olevansa 18-vuotias ja hänet hyväksyttiin Nevada Travelling Stock Companyyn. Pian hän tottui esiintymään tien päällä vähemmän ylellisissä olosuhteissa, mutta lopulta hän nousi päärooliin eräässä toisessa yhtiössä, kun tähti ei päässyt lavalle. Dressler meni sinne, missä osia oli tarjolla, ja hankittuaan lisäkokemusta parista oopperayhtiöstä hän päätyi lopulta New Yorkiin. Kun hän oli hädin tuskin tullut toimeen laulajana, hänelle tarjottiin tilaisuutta Broadwaylla Reinin ryöstäjä -näytelmässä (1892). Hänen osoittamansa komediallinen lahjakkuus toi hänelle pian toisen esiintymiskeikan näytelmässä ”Prinsessa Nikotiini” (1893), joka menestyi paikallisen yleisön keskuudessa niin hyvin, että se vietiin kiertueelle.

Hänen maineensa kasvoi entisestään ”The Lady Slaveyn” (1896) menestyksen ansiosta, joka oli kaksinäytöksinen operetti, joka nautti pitkistä kiinnityksistä ja uusista kiertue-esityksistä. Seuraavaksi hän esiintyi farssissa ”Courted into Court” (1897) ikimuistoisena Dottie Dimple -nimisenä. Näytelmä jäi lyhyeksi, mutta Dressler sai jatkossakin töitä muissa Broadway-tuotannoissa, kuten ”The Man in the Moon” (1899), ”The King’s Carnival” (1901) ja ”Higgledy-Piggledy” (1904-05) vertaansa vailla olevana Philopena Schnitzinä. Vaikka nämä esitykset vetivät vaihtelevan kokoisia yleisöjä, Dressler oli lähes taatusti mukana täyttämässä paikkoja vaudeville-ohjelmissa ja nautti brittiyleisön lämpimästä vastaanotosta esiintyessään siellä. Yksi vaudevillen tärkeimmistä vetovoimatekijöistä oli lupaus seksikkäistä tytöistä, mutta 178-senttinen Dressler ei koskaan huolehtinut vartalostaan. Itse asiassa mitään tässä naisessa ei olisi koskaan pidetty siroksi tai vaatimattomaksi. Dresslerin kasvot olivat kuitenkin merkittävä osa hänen vetovoimaansa, ja ne herättivät asiakkaiden ihastuksen uskomattoman komediallisen ilmaisunsa ansiosta. Dressler avioitui George Hoppertin kanssa, ja tästä liitosta syntyi tytär, joka tiettävästi kuoli nuorena. Heidän liittonsa päättyi joskus 1900-luvun alkupuolella, ja vuonna 1908 hän meni naimisiin managerinsa J.H. Daltonin kanssa.

Vaudevillessä hän oli jo enemmän kuin mainetta niittänyt, mutta vielä suurempi suosio odotti Dressleriä Broadwaylla elokuvassa ”Tillie’s Nightmare” (”Tillien painajainen”) (1910-11), jossa hän sai yleisön pyörtymään naurusta ja tyrmäsi heidät laulullaan ”Heaven Will Protect the Working Girl”. Seuraavaksi Dressler näytteli kaksinäytöksisessä produktiossa ”Roly Poly/Without the Law” (1912-13), ja ”Marie Dressler’s ’All Star Gambol'” -näytelmässä (1913) hän oli monessa eri roolissa: hän toimi tähtenä, lavastajana, kirjan kirjoittajana sekä lavastus- ja pukusuunnittelijana. Ontariosta kotoisin oleva nainen oli nelikymppinen, kun hänet suostuteltiin tuomaan Tillie valkokankaalle elokuvassa ”Tillie’s Punctured Romance” (1914). Se oli Dresslerin ensimmäinen näytelmäelokuva ja samalla ensimmäinen pitkä komedia, jossa näytteli yhdessä nousevan Charlie Chaplinin kanssa. Se oli yleisömenestys, ja siitä tehtiin jatko-osat ”Tillien tomaattiyllätys” (1915) ja ”Tillie herää” (1917), mutta Chaplinin läsnäolo alkuperäisessä elokuvassa varmisti, että se oli Dresslerin laajimmin nähty mykkäelokuva myöhempien sukupolvien keskuudessa.

Vaikka elokuvat tarjosivatkin Dresslerille toisenlaisen välineen hänen lahjakkuudelleen, hän säilytti vaihtoehtonsa avoimina. Hän palasi Broadwaylle ohjaajaksi ja tähdeksi elokuvaan ”A Mix-up” (1914-15), mutta palasi takaisin pelkkään esiintymiseen elokuvassa ”The Century Girl” (1916-17), joka kesti huomattavasti pidempään. Hän esiintyi vielä muutamassa elokuvassa, mutta ”The Red Cross Nurse” (1918) jäi Dresslerin viimeiseksi elokuvaksi lähes vuosikymmeneen. New Yorkin näyttämölle hän palasi ”The Passing Show of 1921” -elokuvassa (1920-21) ja hänen viimeiseksi Broadway-keikakseen osoittautuneessa ”The Dancing Girl” -elokuvassa (1923). Sillä välin Dressleristä tuli leski, eikä hän mennyt koskaan uudelleen naimisiin. Hän jatkoi elokuvatyöskentelyä muun muassa elokuvalla ”Breakfast at Sunrise” (Aamiainen auringonnousussa, 1927), mutta alalla oli pian meneillään suuria teknisiä muutoksia. Äänen käyttöönotto merkitsi joidenkin urien loppua, kun taas Dressler löysi suurimman menestyksensä.

Filmiyleisö tutustui lopulta hänen ääneensä varhaisissa musikaaleissa The Vagabond Lover (1929) ja Chasing Rainbows (1930), joista jälkimmäisen viehätysvoimaa lisäsivät varhaisessa kaksinauhaisessa Technicolor-menetelmässä esitetyt jaksot. Tuohon mennessä Dressler oli saanut sopimuksen MGM:ltä, ja juuri sen julkaisuissa hän löysi suurimman näkyvyytensä ja arvokkaimmat elokuvaroolinsa. Sen jälkeen, kun Dressler oli ollut Greta Garbon tukena ruotsalaisen pommimimmin ensimmäisessä puhe-elokuvassa, yhtiön sovituksessa Eugene O’Neillin ”Anna Christiestä” (1930), hän esiintyi samana vuonna useissa muissa elokuvissa, joista merkittävin oli ”Min and Bill” (1930). Yhdessä Wallace Beeryn kanssa – jonka ulkonäkö ja komedialliset taidot tekivät Dressleristä melkein hänen miespuolisen vastineensa – Dressler pystyi herättämään sekä naurua että myötätuntoa esiintyessään naisena, joka pyörittää rantakadulla sijaitsevaa alaluokan kuppilaa. Elokuvan aikana hän maksaa vapaaehtoisesti hirvittävän hinnan auttaakseen nuorta naista, jota hän rakastaa kuin tytärtään, pakenemaan parempaan elämään. Vaikka elokuva ajautui ajoittain vanhahtavaan melodraamaan, Dresslerin roolitus oli kohdallaan ja toi hänelle parhaan naispääosan Oscar-palkinnon.

62-vuotiaana Marie Dressler oli varsinainen elokuvatähti. MGM kiinnitti hänet nopeasti muihin komediaa ja draamaa sekoittaviin elokuviin, kuten ”Reducing” (1931), ”Prosperity” (1932) ja ”Emma” (1932), joista jälkimmäisestä hän sai parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Dresslerin ja Beeryn vertaansa vailla oleva tiimi palasi elokuvaan ”Tugboat Annie” (1933), ja Dressler sai parhaan roolin Jean Harlow’n sekä John ja Lionel Barrymoren ohella tähtien täyttämässä klassikossa ”Dinner at Eight” (1933), jossa hän teki suuren vaikutuksen Carlotta Vancena, entisenä näyttämödivana, jonka ura on hiipunut. Elokuvan loppukohtauksessa, kun muodokas ja seksikäs Harlow ihmettelee ääneen, vievätkö ”koneet jokaisen ammatin paikan”, Dressler ei jätä sanomatta: ”Kultaseni, sitä sinun ei tarvitse koskaan murehtia”. Näiden menestysten myötä Motion Picture Herald nimesi Dresslerin vuoden 1933 parhaaksi lipputulotähdeksi, mikä on hämmästyttävä saavutus näyttelijä-komedienneille. Hän sai myös kunnian olla ensimmäinen nainen TIME-lehden kannessa. Valitettavasti se osoittautui hänen viimeiseksi vuodekseen viihdyttäjänä. Syöpään sairastunut Dressler ei pystynyt enää esiintymään Christopher Bean -elokuvan (1933) jälkeen, ja hän menehtyi tautiin 28. heinäkuuta 1934. Häntä kunnioitettiin postuumisti tähdellä Hollywoodin Walk of Famella.

Tekijä John Charles