Valolla on elintärkeä rooli kaikkien valtamerten elämässä. Yksinkertaisimmillaan se tarjoaa yhden fotosynteesin perusedellytyksistä ja edistää ravintoketjun kehittymistä. Jotkin valtamerten pimeämmissä osissa elävät kalalajit ovat myös riippuvaisia valosta selviytyäkseen. Jotkut näistä lajeista, kuten lyhtykalat, ovat jopa kehittäneet omia keinotekoisia keinojaan tuottaa valoa.

Lyhtykalat ovat saaneet nimensä niiden ihossa olevien erityisten valoa tuottavien elinten perusteella. Kukin valoelin, jota kutsutaan fotofooriksi, on yhteydessä eläimen hermostoon, joka ehkä yhdessä jonkinlaisen hormonaalisen ohjauksen kanssa sanelee näiden elinten vilkkumisjärjestyksen. Joillakin lyhtykaloilla, kuten Diaphus-suvun kaloilla, on kyljissä olevien valoa tuottavien elinten rivien lisäksi (joiden kuvio ja lukumäärä vaihtelee lajeittain) myös suurempia valoa tuottavia elimiä silmien edessä ja alla, jotka muistuttavat kaivostyöläisen lamppua. Ensin mainitut elimet tuikkivat eläinten uidessa, kun taas jälkimmäiset ovat paljon voimakkaampia ja valaisevat tehokkaasti alueen välittömästi kalan edessä. Joillakin lajeilla on valoelimiä jopa pyrstössä; niiden tarkoituksena on luultavasti toimia valheellisena houkuttimena mahdollisille saalistajille. Silmät itsessään ovat suuret, niissä on suuret linssit ja pupillit sekä erittäin herkkä verkkokalvo, mikä viittaa siihen, että näkö on näille lajeille tärkeä aisti.

Lamppukalat (Myctophidae-suku) ovat yksi tärkeimmistä keskiveden kalojen ryhmistä, ja niitä tunnetaan noin 250-300 lajia. Useimmat ovat pieniä kaloja, joiden pituus on 2-15 cm (0,8-10,4 tuumaa). Niitä tavataan yleisesti suurissa parvissa. Nämä lajit elävät 200-1 000 metrin syvyydessä, ja ne vaeltavat yöllä pinnalle ruokailemaan ja laskeutuvat taas päivällä syvyyksiin. Yksi selitys tälle käytökselle on se, että yöllä meren pintaan nousee valtavia määriä pientä planktonia; tästä runsaasta ravinnonlähteestä ravintonsa saavat lajit, kuten lyhtykalat, hyötyvät siksi siitä, että ravinnonlähde on tällöin tiivis. Lyhtykalat hyötyvät myös siitä, että ne eivät ole ainoat planktonin kerääjät; myös muita pieniä lajeja, kuten sammakkojalkaisia ja krillejä, syödään tällaisina aikoina. Vetäytymällä hämärään syvyyteen päivällä ne saattavat myös vähentää suurempien lajien saalistusriskiä.

Lyhtykala pystyy hallitsemaan vilkkuvien valojensa voimakkuutta ja taajuutta, ja on todennäköistä, että ajoittaisella vilkkumisella on kaksi tarkoitusta. Monet pienemmät eliöt, kuten krillit ja kopepodit, kiinnostuvat valonlähteistä, ja reagoidessaan lyhtykalan välähdyksiin ne tarjoutuvat tietämättään ateriaksi. Tunnistaminen ja varoittaminen ovat kaksi muuta vilkkuvalojen mahdollista tehtävää. Valoa tuottavia elimiä esiintyy yleisesti meren pimeimmillä alueilla elävillä lajeilla, joilla pimeä vesi voi olla ongelma, kun yritetään löytää parittelukumppania. Tunnistamalla ja reagoimalla tiettyyn kiinteään valon välähdystaajuuteen lyhtykala voi kuitenkin löytää parin helpommin.