Ennen 1900Edit
Englanninkielisen termin ”natural history” (latinan historia naturalis) merkitys on ajan myötä asteittain kaventunut, kun taas siihen liittyvän termin ”nature” merkitys on sitä vastoin laajentunut (ks. myös History jäljempänä).
Antiikin aikana ”luonnonhistoria” kattoi periaatteessa kaiken, mikä liittyi luontoon tai käytti luonnosta otettuja aineistoja, kuten Plinius Vanhemman noin vuosina 77-79 jKr. julkaistun samannimisen tietosanakirjan, jossa käsitellään tähtitiedettä, maantiedettä, ihmistä ja hänen tekniikkaansa, lääketiedettä ja taikauskoa sekä eläimiä ja kasveja.
Keskiajan eurooppalaiset akateemikot katsoivat, että tiedolla oli kaksi pääjakoa: humanistiset tieteet (lähinnä se, mitä nykyään kutsutaan klassikoiksi) ja jumaluusoppi, ja tiedettä opiskeltiin suurelta osin pikemminkin tekstien kuin havainnon tai kokeilun avulla. Luonnontutkimus heräsi henkiin renessanssissa, ja siitä tuli nopeasti kolmas akateemisen tiedon haara, joka jakautui kuvailevaan luonnonhistoriaan ja luonnonfilosofiaan eli luonnon analyyttiseen tutkimukseen. Nykyaikana luonnonfilosofia vastasi suunnilleen nykyaikaista fysiikkaa ja kemiaa, kun taas luonnonhistoriaan kuuluivat biologiset ja geologiset tieteet. Nämä kaksi olivat vahvasti sidoksissa toisiinsa. Herrasmiestiedemiesten kukoistuskaudella monet ihmiset antoivat panoksensa molemmille aloille, ja molempien alojen varhaisia artikkeleita luettiin yleisesti tieteellisten ammattiyhdistysten kokouksissa, kuten Kuninkaallisessa seurassa (Royal Society) ja Ranskan tiedeakatemiassa (French Academy of Sciences), jotka molemmat perustettiin 1600-luvulla.
Luonnonhistoriaa olivat kannustaneet käytännölliset motiivit, kuten Linnaeuksen pyrkimys parantaa Ruotsin taloudellista tilannetta. Samoin teollinen vallankumous kannusti kehittämään geologiaa, jonka tarkoituksena oli auttaa löytämään käyttökelpoisia mineraaliesiintymiä.
Vuodesta 1900 lähtienEdit
Nykyaikaiset luonnonhistorian määritelmät ovat peräisin useilta eri aloilta ja eri lähteistä, ja monissa nykyaikaisissa määritelmissä painotetaan tiettyä näkökohtaa alasta, minkä seurauksena syntyy lukuisia määritelmiä, joiden kesken on yhteisiä teemoja. Esimerkiksi vaikka luonnonhistoria määritellään useimmiten havaintotyypiksi ja tutkimuskohteeksi, se voidaan määritellä myös tietämyskokonaisuudeksi ja käsityöksi tai käytännöksi, jossa painotetaan enemmän havainnoijaa kuin havainnoitavaa.
Biologien määritelmissä keskitytään usein yksittäisten organismien tieteelliseen tutkimiseen ympäristössään, kuten tässä Marston Batesin määritelmässä nähdään: ”Luonnonhistoria on eläinten ja kasvien eliöiden tutkimusta. … Haluan siis ajatella, että luonnonhistoria on elämän tutkimusta yksilötasolla – mitä kasvit ja eläimet tekevät, miten ne reagoivat toisiinsa ja ympäristöönsä, miten ne järjestäytyvät suuremmiksi ryhmittymiksi, kuten populaatioiksi ja yhteisöiksi”, ja tämä uudempi määritelmä, jonka ovat antaneet D.S. Wilcove ja T. Eisner: ”eliöiden läheinen havainnointi – niiden alkuperä, evoluutio, käyttäytyminen ja suhteet muihin lajeihin”.
Tämän keskittymisen eliöihin ympäristössään toistavat myös H.W. Greene ja J.B. Losos: ”Luonnonhistoriassa keskitytään siihen, missä eliöt ovat ja mitä ne tekevät ympäristössään, mukaan luettuna vuorovaikutus toisten eliöiden kanssa”. Se kattaa muutokset sisäisissä tiloissa siltä osin kuin ne liittyvät siihen, mitä organismit tekevät.”
Jotkut määritelmät menevät pidemmälle ja keskittyvät suoriin havaintoihin organismeista ympäristöissään, sekä menneisyydessä että nykyisyydessä, kuten tämä G.A. Bartholomewin määritelmä: ”Luonnonhistorian opiskelija eli naturalisti tutkii maailmaa havainnoimalla suoraan kasveja ja eläimiä. Koska organismit ovat toiminnallisesti erottamattomia ympäristöstä, jossa ne elävät, ja koska niiden rakennetta ja toimintaa ei voida riittävästi tulkita tuntematta jonkin verran niiden evoluutiohistoriaa, luonnonhistorian tutkimus käsittää fossiilien sekä fysiografisten ja muiden fyysisen ympäristön näkökohtien tutkimisen.”
Yhteistä monille luonnonhistorian määritelmille on kuvailevan komponentin sisällyttäminen, kuten H.W. Greenen hiljattain antamassa määritelmässä: ”Descriptive ecology and ethology”. Useat kirjoittajat ovat kannattaneet laajempaa näkemystä luonnonhistoriasta, kuten S. Herman, joka määrittelee alan ”tieteelliseksi tutkimukseksi kasveista ja eläimistä niiden luonnollisessa ympäristössä”. Se käsittelee organisaation tasoja yksittäisestä organismista ekosysteemiin ja painottaa tunnistamista, elämänhistoriaa, levinneisyyttä, runsautta ja keskinäisiä suhteita.
Se sisältää usein ja asianmukaisesti myös esteettisen komponentin”, ja T. Fleischner, joka määrittelee tieteenalan vieläkin laajemmin ”tarkoituksellisen, kohdennetun tarkkaavaisuuden ja vastaanottavaisuuden käytännöksi, joka kohdistuu yli-inhimilliseen maailmaan ja jota ohjaavat rehellisyys ja tarkkuus”. Nämä määritelmät sisällyttävät taiteen nimenomaisesti luonnonhistorian alaan, ja ne ovat linjassa B. Lopezin esittämän laajan määritelmän kanssa, joka määrittelee alan ”maiseman kärsivällisenä tutkimisena” viitaten samalla eskimoiden (inuiittien) luonnonhistorialliseen tietämykseen.
Hieman erilainen luonnonhistorian viitekehys, joka kattaa samankaltaisen aihepiirin, sisältyy myös monien johtavien luonnonhistoriallisten museoiden kattamaan työalaan, joka usein sisältää kasvitieteen ja eläintieteen ohella elementtejä antropologiasta, geologiasta, paleontologiasta ja tähtitieteestä, tai se käsittää sekä kulttuurisia että luonnontieteellisiä osatekijöitä maailmasta.
Tämän alan määritelmien moninaisuus on tunnustettu sekä heikkoudeksi että vahvuudeksi, ja alan ammattilaiset ovat hiljattain tarjonneet erilaisia määritelmiä tuoreessa kokoelmassa näkemyksiä luonnonhistoriasta.