”On olemassa vanha maahanmuuttajien sanonta, joka on käännetty monille kielille ja joka kuuluu: ’Amerikka kutsuu, mutta amerikkalaiset hylkivät'”, sanoo Alan Kraut, historian professori American Universityssä Washingtonissa. rajoista ansaitsee katsauksen sadan vuoden takaiseen aikaan, jolloin kongressi ohitti presidentin veto-oikeuden ja hyväksyi vuoden 1917 maahanmuuttolain, joka oli laajin versio tämäntyyppisestä lainsäädännöstä, jonka maa oli koskaan laatinut.
Yhdysvallat on aina kamppaillut sen kanssa, miten edistää moniarvoisuutta ja suojella kansalaisiaan samaan aikaan – ja sadan vuoden takainen kamppailu ei ollut siitä poikkeava.
Lakia edeltävinä vuosina miljoonia maahanmuuttajia virtasi Euroopasta Yhdysvaltoihin, 1,3 miljoonaa kulki Ellis Islandin kautta pelkästään vuonna 1907. Tuona aikana maahanmuuttajat täyttivät aukkoja orastavassa teollisuustaloudessa, ja he muodostivat enemmistön työntekijöistä Pennsylvanian hiilikentillä, Chicagon varastotehtailla ja New Yorkin vaatetehtaissa. Mutta kongressi, joka toimi vuosikymmeniä jatkuneiden muukalaisvihamielisten ja taloudellisten huolenaiheiden sekä eugeniikan kehittyvän ”tieteen” pohjalta, näki asian toisin. Se oli yrittänyt useaan otteeseen säätää lakeja Euroopasta tulevan virran hillitsemiseksi; englannin kielen luku- ja kirjoitustaitotestiä koskeva osa hyväksyttiin edustajainhuoneessa viidesti ja senaatissa neljästi, mutta presidentit Cleveland ja Taft käyttivät siihen kahdesti veto-oikeuttaan. Testi oli osa vuoden 1917 lakia, samoin kuin epileptikkojen ja poliittisten radikaalien ”ei-toivottujen” listan laajentaminen. Lakiin sisältyi myös kahdeksan dollarin vero jokaiselta aikuiselta maahanmuuttajalta (noin 160 dollaria nykyään), ja siinä kiellettiin kaikki ”aasialaiselta vyöhykkeeltä” tulevat maahanmuuttajat.
Kongressi äänesti vuonna 1916 presidentti Wilsonin veto-oikeuden kumoamisesta lakia vastaan. Wilson itse suhtautui maahanmuuttoon kaksijakoisesti, sillä hän oli aiemmin sanonut: ”Pidämme ovemme auki, jotta ne, jotka etsivät tätä asiaa maan ääripäistä, voivat tulla nauttimaan siitä.” Mutta hän oli myös samaa mieltä joistakin lain säännöksistä ja löysi vikaa lähinnä lakiehdotuksen yhdestä kohdasta: ”En pääse eroon siitä vakaumuksesta, että luku- ja kirjoitustaitotesti merkitsee radikaalia muutosta kansakunnan politiikkaan, joka ei ole periaatteessa perusteltu.”
Alabaman kongressiedustaja John L. Burnett, joka toimi edustajainhuoneen maahanmuutto- ja kansalaistoimintakomitean puheenjohtajana, esitti luku- ja kirjoitustaito-osuuden lakiehdotukseen uudelleen useaan kertaan. Burnett muodosti myös osan Dillingham-komissiosta, joka oli vuonna 1911 päättynyt nelivuotinen maahanmuuttoa koskeva tutkimus, jossa päädyttiin siihen, että Etelä- ja Itä-Euroopasta tulevat maahanmuuttajat muodostivat vakavan uhan amerikkalaiselle yhteiskunnalle.
Vuoden 1917 laki perustui aiempaan lainsäädäntöön, muun muassa vuonna 1882 annettuun kiinalaisten maastapoistamista koskevaan lakiin (Chinese Exclusion Act of 1882) ja vuonna 1907 tehtyyn herrasmiessopimukseen (Gentlemen’s Agreement of 1907), joka oli epävirallinen järjestelmä japanilaisen maahanmuuton säätelyä varten. Suuri osa tämän kohdennetun – erityisesti aasialaisten – poissulkemisen perusteluista perustui rasismiin ja Madison Grantin kaltaisten eugeniikan tutkijoiden epäilyttävään pseudotieteeseen. Madison Grant kirjoitti vuonna 1916 teoksensa The Passing of the Great Race (Suuren rodun kulkeminen).
”Rodun muuttumattoman erilaistumisen myöntäminen sen nykyaikaisessa tieteellisessä merkityksessä merkitsee sitä, että on väistämättä myönnettävä rodun ylemmyydentunteen olemassaolo yhdessä rodussa ja toisesta rodun alemmuudentunteen olemassaolo”, Grant kirjoitti. ”Pohjoismaisen rodun anglosaksinen haara osoittaa jälleen kerran olevan se, johon kansakunnan on pääasiassa luotettava johtajuutensa, rohkeutensa, uskollisuutensa, toimintansa yhtenäisyyden ja sopusoinnun osalta.”
Se oli niin laajalle levinnyt uskomus, että USA. Surgeon General ja Public Health Services -yksikön (jonka tehtäviin kuului muun muassa Ellis Islandilla maihinnousevien matkustajien lääkärintarkastukset) johtohenkilöt olivat julkisesti eugeniikan kannalla vuonna 1914.
”Eugeniikasta puhuivat hyvin älykkäät ja älykkäät ihmiset samalla tavalla kuin me puhumme geenitekniikasta”, Kraut sanoo. Eugeniikan kannattajat kannattivat ”avioliittomalleja ja sterilointia, jotta heidän määrittelemänsä parhaat ihmiset vaurastuisivat ja saisivat paljon lapsia, mikä tekisi yhteiskunnasta paremman.”
Lukutaitotesti, vaikkei se ollutkaan yhtä suoraviivainen kielto kuin aasialaisten kieltovyöhyke, juonsi juurensa niin ikään eugeniikkaan ja toivomukseen ”ylivertaisesta kannasta”. Luku- ja kirjoitustaitokokeen alkuperäisessä versiossa edellytettiin lyhyen kappaleen lukemista ja kirjoittamista Yhdysvaltain perustuslaista. Se oli kuitenkin huomattavan epäonnistunut uusien tulokkaiden karsimisessa. Todellisessa muodossaan testi edellytti vain lyhyiden tekstikappaleiden lukemista millä tahansa kielellä, ja jos mies oli lukutaitoinen mutta hänen vaimonsa ja lapsensa eivät olleet, he kaikki saivat silti päästä maahan. Kannattajat uskoivat, että se olisi vähentänyt uusien tulijoiden (lähinnä Itä- ja Etelä-Euroopasta) määrää yli 40 prosenttia. Todellisuudessa vuosien 1920 ja 1921 välisenä aikana tulleista 800 000 maahanmuuttajasta vain 1 450 ihmistä suljettiin pois luku- ja kirjoitustaidon perusteella.
Johtuen osittain siitä, että laki ei onnistunut karsimaan suurempia määriä maahanmuuttajien virrasta, vuonna 1921 otettiin käyttöön uusi järjestelmä, jota tarkistettiin vuonna 1924. Laki perustui kunkin alkuperämaan kiintiöjärjestelmiin. Maat saivat myöntää maahanmuuttoviisumeja vain kahdelle prosentille kunkin kansallisuuden edustajien kokonaismäärästä Yhdysvalloissa vuoden 1890 väestönlaskennan jälkeen, ja laki jätti Itä-Aasian edelleen kokonaan lain ulkopuolelle. Kiintiöjärjestelmä merkitsi sitä, että maahan saattoi tulla vuosittain yli 50 000 saksalaista, mutta alle 4 000 italialaista, kun taas Italiasta tulleita maahanmuuttajia oli parhaimmillaan yli 2 miljoonaa vuosina 1910-1920.
Tämä ambivalenssi maahanmuuttoa kohtaan on lähes yhtä amerikkalaista kuin itse maahanmuutto, Kraut sanoo. Amerikkalaiset tunnustavat maahanmuuttajien panoksen, mutta heillä on myös tunne taloudellisesta ja moraalisesta kilpailukyvystä.
”Olemme jatkuvassa muutoksessa, laajenemme ja supistumme”, Kraut sanoo. ”Juuri nyt herra Trump on saanut meidät kauteen, jossa näytämme katsovan sisäänpäin ja supistuvan.” Hän pitää kuitenkin viimeaikaisia lentokenttämielenosoituksia merkkinä siitä, että asia on yhtä kiistanalainen kuin ennenkin.