Tarkoitus: Tämän teoksen tarkoituksena on kertoa Douglassin tarina siitä, miten hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan. Kappaleessa kerrotaan niistä vaikeuksista ja seurauksista, joita lukeminen ja kirjoittaminen Douglassille antoivat.

Tyyli: Douglassin essee on tyyliltään pelkistetty. Hänen lauseensa ovat hyvin suoria ja ytimekkäitä; ei ole vaikea tulkita, mitä hän yrittää sanoa. Hän aloittaa esseensä esimerkiksi näin: ”Asuin Master Hughin perheessä noin seitsemän vuotta. Tänä aikana onnistuin oppimaan lukemaan ja kirjoittamaan” (260). Nämä ovat melko lyhyitä lauseita, joista jokainen menee suoraan asiaan. Douglass ei sisällytä ylenpalttisia mielikuvia ja kuvauksia, mutta hän sisällyttää juuri sen verran, että lukija voi kuvitella, mitä hän koki. Hän kuvailee rakastajattarensa olevan ”hurskas, lämmin ja helläsydäminen” (260). Tämä kuvaus vastaa hänen suoraa ja yksinkertaista tyyliään, mutta tarjoaa tarpeeksi tietoa, jotta lukija voi kuvitella, millainen nainen tämä rakastajatar oli. Douglass käyttää koko esseessään korkealentoisia sanontatapoja, mikä yllätti minut, kun otetaan huomioon, että hän oli entinen orja. Hän käyttää sellaisia sanoja kuin ”hurskas”, ”tyytymättömyys”, ”petollinen” ja ”näin”. Nämä sanat auttavat osoittamaan, kuinka koulutettu Douglass todella oli. Pidin todella tämän esseen tyylistä; se oli yksinkertainen ja helposti ymmärrettävä, mutta osoitti myös, että Douglass oli koulutettu mies.

Lainaus: ”Tuskan hetkinä kadehdin orjatovereitani heidän tyhmyydestään” (262). Tämä lainaus oli minulle yllättävä. Olen aina kuvitellut, että jokainen orja haluaisi osata lukea ja kirjoittaa, enkä ajatellut, että tämä voisi olla negatiivinen asia. Tämä lainaus sai minut ajattelemaan eri tavalla orjista ja tunteista, joita heidän on täytynyt tuntea. Douglass käyttää tässä lainauksessa voimakkaita sanoja, kuten ”tuska” ja ”kadehtivat”. Se, että Douglass kadehtii muita orjia heidän tiedon puutteensa vuoksi, on erittäin voimakasta; ihmisten pitäisi pyrkiä tietoon, ei tyhmyyteen. Hän ilmaisee selvästi sen tuskan ja taakan, jonka lukutaito on tuonut hänelle. Opin, että lukutaito antoi orjille mahdollisuuden tarkastella ”kurjaa tilaansa ilman lääkettä” (262). Lukutaito paljasti Douglassille, kuinka kamala hänen tilansa oli. Tieto on valtaa, ja tässä tapauksessa se aiheutti Douglassille suunnatonta tuskaa. Myös tässä lainauksessa on mukana paatosta. Hänen voimakkaat sanansa paljastavat hänen tuskansa ja saavat lukijan sääliä häntä kohtaan. Tämä lainaus tukee teoksen tarkoitusta; se paljastaa ne vaivat ja taakat, joita lukeminen ja kirjoittaminen asettivat Douglassille.

Arrangement: Tämä essee kerrotaan Douglassin elämästä kertovien tarinoiden kautta. Se etenee kronologisessa järjestyksessä; tarina alkaa siitä, kun hänellä on halu lukea, ja päättyy siihen, kun hän oppii kirjoittamaan. Douglass vie kuulijansa läpi tapahtumat, jotka auttoivat häntä oppimaan lukemaan ja kirjoittamaan. Aluksi hän katseli isäntänsä sanomalehteä, sitten hän ystävystyi valkoisten poikien kanssa ja oppi heiltä, sitten hän alkoi lukea kirjoja ja lopulta hän löysi keinon oppia kirjoittamaan. Douglass mainitsee esseensä lopussa, että hän tapasi poikia, joiden tiesi osaavan kirjoittaa, ja järjesti heidän kanssaan kirjoituskilpailuja. Hän myös kopioi sitä, mitä hänen mestarinsa oli kirjoittanut, ja kertoo kuulijoilleen: ”Niinpä vuosien pitkällisen ja vaivalloisen ponnistelun jälkeen onnistuin vihdoin oppimaan kirjoittamaan” (264). Douglassin tietämys kehittyy ajan myötä, ja kun hän oppii yhä enemmän, yleisö näkee hänen olevan yhä enemmän huolissaan nykyisestä tilanteestaan. Kirjoittamalla tämän esseen tarinan muotoon Douglass liittää lukijan tehokkaasti hänen elämäänsä ja vie hänet hänen kokemalleen matkalle.

-Vanessa Petranek

Douglass käyttää paradoksia keskustellessaan siitä, mitä lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen tarjosi hänelle. Hän kutsuu sitä siunaukseksi ja kiroukseksi. Hän sanoo, että lukemisen ja kirjoittamisen oppiminen oli siunaus, koska hän pystyi oppimaan ympäröivästä maailmasta ja siitä, mitä orjana oleminen todella merkitsi. Hän pystyi oppimaan lisää abolitionistisesta liikkeestä ja siitä, oliko orjien vapauttamisessa tapahtunut edistystä. Esseessään Douglass sanoo: ”Näiden asiakirjojen lukeminen mahdollisti sen, että pystyin lausumaan ajatukseni ja kohtaamaan ne argumentit, joita esitettiin orjuuden ylläpitämiseksi…”. (262). Samassa kappaleessa Douglass paljastaa lukijalle, miten lukeminen oli hänelle myös kirous. Hän tajusi, kuinka todella voimaton hän oli ja lopulta hän oli edelleen vain orja. Kyky lukea ei muuttanut sitä tosiasiaa, että hänen kohtalonsa oli edelleen olla orja koko elämänsä ajan. Selittääkseen tuntemaansa vihaa Douglass sanoo: ”…Toisinaan minusta tuntui, että lukemaan oppiminen oli ollut pikemminkin kirous kuin siunaus. Se oli antanut minulle näkemyksen kurjista oloistani ilman parannuskeinoa.” (Douglass 262). Lukeminen antoi hänelle mahdollisuuden nähdä ongelmat, joita maailmassa tapahtui, mutta se ei antanut hänelle kykyä tehdä asialle jotain.

Douglass aloittaa esseen anekdootilla perheestä, jota hän palveli nuorena poikana. Anekdootti jatkuu kertomalla siitä, kuinka hänen emäntänsä alkoi opettaa häntä lukemaan. Tämä anekdootti on niin vahva, koska se näyttää meille Douglassin ensimmäisen kohtaamisen kirjan kanssa. Siitä alkaa hänen matkansa lukemisen ja kirjoittamisen oppimiseen. Koko esseen loppuosan ajan Douglass kertoo tarinoita lapsuudestaan. Yksi tarinoista oli se, kuinka hän huijasi valkoisia pikkupoikia opettamaan hänelle kirjoittamista. Douglass löi vetoa heidän kanssaan siitä, että hän osasi kirjoittaa yhtä hyvin kuin he. Sitten hän oppi kirjoittamaan eri kirjaimia matkimalla poikia. Kaikki nämä pienet tarinat tekevät hänen esseestään vahvemman ja saavat yleisön tuntemaan yhteyttä häneen.

Douglassilla on eetos, koska hän on yksi tunnetuimmista mustista abolitionisteista. Hänet tunnetaan työstään abolitionistien parissa ja kaikista hänen erilaisista kirjoituksistaan. Hänellä on useita muita kuuluisia teoksia, joista yksi on ”What to the slave is the Fourth of July?”. Hänellä on myös eetos, koska hän oli orjana monta vuotta, joten hän koki ennakkoluulot omakohtaisesti. Kaikki hänen kirjoituksensa ovat omakohtaisia kertomuksia siitä, mitä hän koki orjana, mikä antaa hänelle valtavasti uskottavuutta.

-Megan Ross

Douglass aloittaa esseensä kuvaamalla emäntäänsä, joka opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan, mutta sitten ”ei vain lakannut opettamasta , vaan oli myös asettanut kasvonsa sitä vastaan, että kukaan muu opettaa häntä” (260). Douglass kirjoittaa: ”On kuitenkin sanottava rakastajattarestani, että hän ei omaksunut tätä kohtelua heti. Häneltä puuttui aluksi se turmeltuneisuus, joka oli välttämätön minun sulkemiseni henkiseen pimeyteen. Hänen oli ainakin saatava jonkinlaista harjoitusta vastuuttoman vallan käyttämisessä, jotta hän olisi pystynyt kohtelemaan minua kuin raakalaista” (260). Tällä Douglass asettaa vastakkain Douglassin lukemaan ja kirjoittamaan oppimisen ja Douglassin ”oppimisen” kohdella häntä kuin orjaa – ennen Douglass oli kohdellut häntä niin kuin ”hänen mielestään yhden ihmisen pitäisi kohdella toista” (260), mutta miehensä vaikutuksesta ja saatuaan kokemusta orjanomistajana hänestä tuli julma Douglassia kohtaan. Douglass ajaa asiansa perille käyttämillään voimakkailla sanoilla, kuten ”turmeltuneisuus”, ”henkinen pimeys”, ”vastuuton voima” ja ”raakalainen”.

Anekdoottien välissä Douglass kirjoittaa: ”Olin nyt noin kaksitoistavuotias, ja ajatus siitä, että olisin eliniän orja, alkoi painaa sydäntäni raskaasti.” (261.) Tässä vaiheessa essee vaihtaa sävyä kuvaamaan Douglassin lukutaidon taakkaa. Erityisesti tämä lause on tärkeä, koska se on pelottava. Opimme orjien aikuisten elämästä mutta unohdamme, että he olivat lapsia, ja tämä tieto siitä, että omalla elämällä ei todellakaan ole tulevaisuudennäkymiä, riittää tuhoamaan lapsuuden.

Douglass kuvaa, miten hänen toiveensa vapaudesta rasitti häntä: ”Vapaus ilmestyi nyt katoamatta enää ikuisiksi ajoiksi. Se kuului jokaisessa äänessä ja näkyi kaikissa asioissa. Se oli aina läsnä piinatakseen minua aistimalla kurjan tilani. En nähnyt mitään näkemättä sitä, en kuullut mitään kuulematta sitä, enkä tuntenut mitään tuntematta sitä. Se katsoi jokaisesta tähdestä, se hymyili jokaisessa tyynessä, hengitti jokaisessa tuulessa ja liikkui jokaisessa myrskyssä” (263). Tämä lainaus on kaunis mutta melankolinen. Se kuvaa Douglassin toivon pysyvyyttä, mikä on positiivista, mutta myös negatiivista, koska sen pysyvyys on hänelle kiduttavaa, koska hän tuntee, ettei voi koskaan saavuttaa tätä toivoa. Douglassin toistuva rinnastuksen käyttö tässä lainauksessa dramatisoi ja korostaa hänen pointtiaan.

-Sophia Dahlquist