Aktivismi ja ACT UP

Kramer löysi uuden kutsumuksen aktivismiin heinäkuussa 1981, kun New Yorkin ja Kalifornian homomiesten joukossa oli puhjennut Kaposin sarkooma, syöpämuoto, joka lopulta yhdistettiin AIDSiin. Kun homoystävät ja -ystävät alkoivat sairastua tuolloin salaperäiseen sairauteen, Kramer lähti etsimään ratkaisua. Byrokraattinen, lääketieteellinen ja poliittinen toimettomuus, jota tukivat homoseksuaalisuutta kohtaan tunnetut yhteiskunnalliset ennakkoluulot, oli johtanut siihen, että aids-kriisiin oli reagoitu riittämättömästi, kokeiluhoitojen jonotuslistat olivat pitkiä ja taloudelliset rasitteet usein tähtitieteellisiä. Elokuussa 1981 Kramer kutsui koolle asianomaisten osapuolten ryhmän, johon kuului myös yksi niistä lääkäreistä, jotka olivat alun perin havainneet ilmiön, suunnittelemaan strategiaa taudin torjumiseksi. Ryhmästä tuli virallisesti Gay Men’s Health Crisis (GMHC) alkuvuodesta 1982.

Kramerin asema ryhmässä oli alusta alkaen hankala. Vaikka häntä rohkaisi verkosto, joka kehittyi hoitamaan taudista kärsiviä miehiä, joista monilla ei ollut varaa maksaa lääkärinhoitoa, hän alkoi olla kärsimätön sen suhteen, mitä hän piti ryhmän poliittisena arkuutena. Hän sai mainetta aggressiivisesta ja syyttävästä retoriikasta, jonka hän kohdisti hallitukseen ja yrityksiin, joiden toimettomuuden ja välinpitämättömyyden hän katsoi johtuvan epidemian nopeasta leviämisestä. Hänen maaliskuussa 1983 New York Native -nimisessä homojulkaisussa julkaistussa pääkirjoituksessaan ”1 112 and Counting” (1 112 ja lisää) oli kenties hänen tyylinsä ilmentymä. Viisituhatta sanaa käsittäneessä kirjoituksessaan hän paheksui National Institutes of Healthin (NIH) ilmeistä haluttomuutta vapauttaa tutkimusrahoitusta, New Yorkin pormestarin Ed Kochin välinpitämättömyyttä epidemian puhkeamista kohtaan, sairausvakuutusprotokollien epäoikeudenmukaisuutta ja muiden homomiesten vastuutonta seksuaalista käyttäytymistä, jota hän luonnehti. Kun häntä ei huhtikuussa 1983 kutsuttu Kochin kanssa pidettyyn GMHC:n kokoukseen, jossa keskusteltiin taudista, hän erosi ryhmästä ilman, että sen johto, joka piti häntä sekopäisenä, vastusti sitä. Kramer oli nimittäin kutsunut Kochia ja muita hallituksen ja lääketieteen virkamiehiä, joiden huomiota ongelmaan hän piti riittämättömänä, ”murhaajiksi”. Eräästä tällaisesta henkilöstä – Anthony Faucista National Institute of Allergy and Infectious Diseases (NIAID), joka on NIH:n haara – tuli lopulta liittolainen, joka kutsui AIDS-aktivistit osallistumaan NIH:n menettelyihin, joista heidät oli aiemmin suljettu pois.

Yhteisön kokouksessa maaliskuussa 1987 Kramer esitti kehotuksen suorempaan toimintaan, mikä johti AIDS-koalition ACT UP:n (AIDS Coalition to Unleash Power) perustamiseen. Järjestö käytti mielenosoituksia ja mielenosoituksia lisätäkseen tietoisuutta HIV:stä/aidsista ja torjuakseen poliittisia ja taloudellisia voimia, jotka estivät tehokkaan hoidon kehittämisen. Myöhemmin samassa kuussa Kramer ja muut ACT UP:n aktivistit suunnittelivat ja toteuttivat Wall Streetin saarron sen jälkeen, kun Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto (FDA) oli poikkeuksellisen nopeasti hyväksynyt HIV-lääkkeen atsidotymidiinin (AZT), jonka lääkeyhtiö Burroughs-Wellcome oli patentoinut ja jota määrättiin noin 10 000 dollarin vuosihinnalla, mikä johti tuottoisaan monopoliasemaan, kun taas muut lääkkeet jäivät junnaamaan FDA:n vuosikymmeniä kestäneessä hyväksymisprosessissa. Ryhmä, jonka määrä kasvoi nopeasti, järjesti lokakuussa 1988 yrityksen tunkeutua FDA:n päämajaan ja pyrki kiinnittämään huomiota siihen, että virasto hyväksyi hitaasti myös muita erittäin tarpeellisia kokeellisia lääkkeitä. ACT UP otti Burroughs-Wellcomen uudelleen kohteekseen syyskuussa 1989, kun pieni joukko aktivisteja hiipi New Yorkin pörssiin ja kahlitsi itsensä kaiteeseen ripustettuaan banderollin, jolla kannustettiin Burroughs-Wellcomen osakkeiden myyntiin. Ulkona heitä tuki yli 1 000 aktivistia, jotka jakoivat lentolehtisiä, joissa kehotettiin tekemään samoin. Taktiikan ansiosta AZT:n hinta laski noin 4 000 dollarilla. Saman vuoden joulukuussa ACT UP:n aktivistit valtasivat Pyhän Patrickin katedraalin New Yorkissa vastustaakseen roomalaiskatolisen kirkon kantaa homoseksuaalisuuteen ja ehkäisyvälineisiin, ja Kramer, joka oli pitkään kritisoinut virkaa toimittavaa kardinaalia John O’Connoria, juhli tätä toimintaa.