Naisten oikeudellinen asema modernissa Lähi-idässä on ollut murroksessa 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Tavanomainen laki, islamilainen laki, tuotu eurooppalainen laki ja islamilaisen lain uudistetut versiot vaikuttavat naisiin” Lähi-idän eri oikeusjärjestelmissä vaihtelevassa määrin, eikä naisten asema näytä olevan vakiintunut missään niistä.

Naisten asemaan liittyvät oikeudelliset kysymykset Lähi-idässä poikkeavat yleensä varsin paljon länsimaisista. Vaikka Lähi-idän maissa on feministijärjestöjä, ne ovat yleensä pieniä ja niillä ei ole merkittävää vaikutusta poliittiseen prosessiin. Näin ollen naisten aseman parantuminen ei ole johtunut niinkään naisryhmien painostuksesta kuin poliittisen eliitin miespuolisten jäsenten halusta modernisoida ja teollistaa yhteiskuntiaan käyttämällä lakiuudistuksia yhteiskunnallisen suunnittelun välineenä. Uudistuksia on tehty siellä, missä poliittinen johto on katsonut, että naisten asemaa koskevat lakiuudistukset edistäisivät täydellisen modernisaation saavuttamista.

Usein nämä lakimuutokset ovat tapahtuneet paljon ennen yhteiskunnallisen kehityksen tilaa; saattaa kestää vuosia, ennen kuin jotkin Lähi-idän yhteiskuntien osa-alueet tuntevat niiden vaikutukset. Vaikka uudistukset voivat olla välittömästi merkittäviä koulutetuille naisille suurissa kaupunkikeskuksissa, lukutaidottomat naiset, erityisesti paimentolais- tai maaseutuyhteisöissä asuvat naiset, eivät välttämättä ymmärrä lakisääteisiä oikeuksiaan tai heillä ei ole tarvittavaa riippumattomuutta ja resursseja, jotta he voisivat hyötyä lakiuudistuksesta. Näin ollen oikeudellisten muutosten vaikutukset näissä yhteiskunnissa leviävät yleensä vähitellen.

On tärkeää muistaa, että länsimaisia feministejä tyypillisimmin askarruttaneet miesten ja naisten epätasa-arvoon liittyvät ongelmat ovat erilaisia kuin Lähi-idän feministejä askarruttavat ongelmat. Yleensä Lähi-idän naiset nauttivat lähes laillisesta tasa-arvosta miesten kanssa poliittisessa elämässä, pääsyssä koulutukseen, ammatillisissa mahdollisuuksissa ja palkoissa – tavoitteita, joiden eteen länsimaiset naiset ovat joutuneet pitkään kamppailemaan. Lisäksi islamilainen laki on alusta alkaen antanut naisille täydet oikeustoimikelpoisuudet murrosiän saavuttamisen jälkeen. Musliminaisilla oli jo keskiajalla oikeuksia, jotka länsimaiset naiset saivat vasta paljon myöhemmin, kuten oikeus omistaa ja hallita omaisuutta, nostaa kanne ja tulla haastetuksi, tehdä sopimuksia ja harjoittaa liiketoimintaa. Sitä vastoin Lähi-idän naiset ovat olleet vakavasti epäedullisessa asemassa perhe- ja perintöoikeuden alalla, jossa naisilla on vähemmän oikeuksia kuin miehillä ja jossa he ovat alisteisia miesten auktoriteetille.

Naisten tilanne on ollut yleisesti ottaen huonompi tavanomaisen kuin islamilaisen oikeuden mukaan, mutta islamilaisessa oikeudessa on monia säännöksiä, jotka jättävät naiset selvästi epäedulliseen asemaan – mikä on historian ironiaa, sillä nämä samat säännökset edistivät alunperin seitsemännen vuosisadan Arabiassa tapahtuneen julistamisensa aikaan naisten oikeuksia suhteessa tuolloin voimassa olleisiin normeihin. Perinteisen islamilaisen lain mukaan lapsiavioliitot olivat sallittuja; pätevä miespuolinen sukulainen saattoi pakottaa tytön avioliittoon. Nainen saattoi mennä naimisiin vain yhden miehen kanssa kerrallaan, kun taas miehet saivat naida enintään neljä vaimoa ja rajattoman määrän jalkavaimoja. Naisten oli lain mukaan oltava alistuvia ja tottelevaisia miehiään kohtaan; muussa tapauksessa miehillä oli oikeus lyödä heitä ja keskeyttää kaikki elatusmaksut. Tottelevaisuuteen kuului myös se, että naiset eivät koskaan poistuneet talosta ilman aviomiehen siunausta; aviomies saattoi turvautua poliisin apuun palauttaakseen vaimonsa väkisin avioliittokotiin, jos tämä oli poissa ilman aviomiehen lupaa. Samoin hänen yhteyksiään perheen ulkopuolisiin henkilöihin voitiin rajoittaa aviomiehen niin halutessa.

Valkean islamilaisen oikeuden koulukunnat ovat eronneet toisistaan avioeroa koskevien sääntöjensä yksityiskohdissa, mutta naiset eivät useinkaan voineet saada avioeroa, elleivät heidän aviomiehensä toimineet yhteistyössä. Sitä vastoin aviomies pystyi eroamaan vaimostaan milloin tahansa yksinkertaisesti lausumalla avioerokaavan. Todellisten tapausten havainnointi osoittaa, että monilla aviomiehillä oli taipumus käyttää väärin tätä erittäin helppoa avioeromenetelmää, mikä aiheutti monille vaimoille suurta epävarmuutta ja ahdistusta. Eronneet naiset joutuivat usein köyhyyteen, koska islamilainen laki edellytti, että aviomies elätti avioliitosta syntyneitä lapsia pysyvästi, mutta eronnut vaimo vain siihen asti, kunnes kolme kuukautiskiertoa oli kulunut avioeron julistamisesta (tai lapsen synnytyksestä, jos hän oli raskaana). Lisäksi naiset perivät vain puolet miesten perinnöstä. Tätä syrjintää lieventää jonkin verran se, että miesten oli tarkoitus vastata yksin vaimojensa, lastensa ja kotitaloutensa elatuksesta aiheutuvista kustannuksista, ja se vaikuttaa vähemmän vakavalta, kun muistetaan, että monissa Lähi-idässä tähän päivään asti vallinneissa tapaoikeudellisissa järjestelmissä naiset eivät peri mitään.

Naisia koskevia islamilaisen lain säännöksiä on varjeltu mustasukkaisesti vuosisatojen ajan, osittain siksi, että niin monet niistä sisältyvät Koraanin tekstiin, jota muslimit pitävät Jumalan ikuisesti voimassa olevana puheena ihmiskunnalle. Lähi-itää 1800- ja 1900-luvuilla sekä poliittisesti että kulttuurisesti hallinneiden eurooppalaisten suurvaltojen vaikutus ei siis johtanut islamilaisen oikeuden hylkäämiseen perhe- ja perintöoikeuden alalla, vaikka muita oikeudenaloja länsimaistettiin lainaamalla eurooppalaisia lakikoodeja.

Sen jälkeen, kun useimmat Lähi-idän hallitukset ovat itsenäistyneet Euroopasta, ne ovat toteuttaneet oikeudellisia uudistuksia, joilla pyritään vähentämään miesten ja naisten välistä eriarvoisuutta, mutta ne ovat joutuneet kohtaamaan muslimipappien (ulama tai fuqaha) sekä muiden konservatiivisten uskonnollisten voimien voimakasta vastustusta, sillä ne syyttävät niitä jumalallisen lain rikkomisesta. Suurimmat edistysaskeleet lakiuudistuksessa ovatkin saavuttaneet hallitukset, jotka olivat vähiten riippuvaisia muslimipapiston hyvästä tahdosta. Naiset saavuttivat jotakuinkin oikeudellisen tasa-arvon miesten kanssa karismaattisten kansallissankareiden Kemal Atatürkin (Turkissa 1920-luvulla) ja Habib Bourguiban (Tunisiassa 1950-luvulla) voimakkaassa johdossa, Iranin shaahin johdolla 1960-luvulla sekä Etelä-Jemenin ja Somalian marxilaisissa kansandemokraattisissa valtioissa 1970-luvulla.

Muissa Lähi-idän maissa hallitukset joutuivat tekemään kompromisseja yrittäessään parantaa naisten asemaa. Niitä auttoivat näissä pyrkimyksissä liberaalit muslimi-intellektuellit, jotka esittivät islamilaisen lain uusia tulkintoja, jotka oikeuttivat muuttamaan keskiaikaisten juristien antamia sääntöjä nykyaikaisten yhteiskuntien muuttuviin olosuhteisiin sopiviksi. Tyypillisesti erilaisia vaatimattomia uudistuksia toteutettiin säädöksillä, joihin kuului muun muassa avioliitto-ikärajan nostaminen ja morsiamen suostumuksen vaatiminen, aviomiehen moniavioisuudelle asetetut ehdot ja aviomiehen oikeudellisen tuen vähentäminen hänen oikeudelleen vaatia kuuliaisuutta, parannettiin vaimojen mahdollisuuksia saada avioero miehensä vastustuksesta huolimatta, lisättiin aviomiehen taloudellisia vastuita eronneille vaimoille, rajoitettiin aviomiehen mahdollisuutta erota vaimostaan tuomioistuimen ulkopuolella ja ilman syytä sekä tehtiin joitakin hyvin vaatimattomia perintöoikeudellisia uudistuksia naispuolisten perillisten eduksi.

Ainoa Lähi-idän maa, joka on vastustanut kaikkia myönnytyksiä nykyaikaisuudelle, on ollut Saudi-Arabia. Siellä naiset kärsivät useimpien islamilaisen lain tulkintojen edellyttämiä rajoituksia suuremmista haitoista, kuten siitä, että heidän on oltava täysin verhottuja aina, kun he esiintyvät julkisesti, ja että heitä kielletään ajamasta autoa missään päin kuningaskuntaa.

Aivan viime aikoihin asti näytti siltä, että oli vain ajan kysymys, milloin naiset saavuttaisivat tasa-arvon miesten kanssa. Kuitenkin 1970-luvulla alkanut islaminuskoinen herätysliike on uhannut naisten saavuttamia saavutuksia. Islamilaisen fundamentalismin kasvavan poliittisen vaikutusvallan seurauksena monet muslimit ovat hylänneet aiemmin suosiota saavuttaneet islamilaisen lain liberaalit tulkinnat konservatiivisempien tulkintojen hyväksi. Islamilainen fundamentalistiliike on kampanjoinut estääkseen kaikki oikeudelliset muutokset, jotka saattaisivat heikentää miesten valta-asemaa ja etuoikeuksia perheessä, ja eliminoidakseen uudistukset, jotka ovat lisänneet naisten oikeuksia – kampanja, joka vetoaa islamilaisen lain perinteisiin tulkintoihin perusteluna. Monet, joskaan eivät suinkaan kaikki, islamilaiset fundamentalistit vaativat tiukkaa seksuaalista erottelua ja naisten rajoittamista vaimon ja äidin rooliin. Heidän tavoitteisiinsa kuuluu muun muassa yhteiskoulun lakkauttaminen ja erityisten opetussuunnitelmien laatiminen naisten kouluttamiseksi kotiäitiyttä varten, naisten poistaminen kodin ulkopuolisista työpaikoista, heidän poliittisen roolinsa rajoittaminen, syntyvyyden ehkäisyn ja abortin kieltäminen (molemmat olivat sallittuja useimpien islamin keskiaikaisten oikeusoppineiden mukaan, jotka eivät nähneet näissä käytännöissä uhkaa moraalille tai perinteisille sukupuolirooleille), naisten poistaminen lakimiesammateista ja oikeuslaitokselta sekä tiukkojen pukeutumissääntöjen asettaminen, joiden tarkoituksena on varmistaa, että yksikään naisen lähisuvun ulkopuolinen mies ei saa nähdä naisen käsiä ja kasvoja enempää.

Islamilaisen fundamentalismin vaikutuksen naisten asemaan näkee Iranissa, jossa islamilaisen vallankumouksen jälkeen suurin osa naisia hyödyttäneistä lakiuudistuksista on peruttu ja naiset on siirretty perinteisiin kotirooleihin. Naisille langetetaan nyt ankaria rikosoikeudellisia rangaistuksia, jos he päästävät julkisuudessa edes yhdenkin hiuskiehkuran näkyviin.

Iranin ulkopuolella fundamentalistiryhmät painostavat muita hallituksia seuraamaan Iranin ja Saudi-Arabian malleja, ja jotkin hallitukset näyttävät olevan halukkaita tekemään niille myönnytyksiä poliittisten jännitteiden lieventämiseksi. Vaikka monet Lähi-idän feministit ovat tuominneet Iranin hallituksen politiikan, ei ole kuitenkaan epätavallista löytää naisia, jotka tukevat fundamentalistien vaatimuksia ja omaksuvat vapaaehtoisesti heidän vaatimansa käyttäytymisen. Monille Lähi-idän naisille tasa-arvo miesten kanssa ja henkilökohtainen vapaus eivät näytä olevan mielekkäitä tavoitteita. Monien naisten mielissä tasa-arvo ja vapaus on yhdistetty länsimaistumisen ei-toivottuihin piirteisiin – kokopäivätyöhön sekä työpaikalla että kotona, perheen hajoamiseen, moraalin rappeutumiseen ja lopulta yhteiskunnalliseen hajoamiseen. Monet näkevät naisten vapautumisessa länsimaisen juonen, jonka tarkoituksena on heikentää alkuperäiskulttuuria, jotta länsimaiden poliittinen ja taloudellinen tunkeutuminen Lähi-idän yhteiskuntiin olisi helpompaa. Sitä vastoin fundamentalistien ajamat islamilaisen lain periaatteet näyttävät tarjoavan vakautta ja turvallisuutta sekä keinon säilyttää kulttuuri-identiteetti ja eheys.

Naisten oikeudellinen asema Lähi-idässä on tällä hetkellä epävakaa ja ongelmallinen. On selvää, että kaikki naisten oikeuksien alalla saavutettu edistys ei ole peruuttamatonta. Aiempi tilanne, jossa länsimaistunut poliittinen eliitti määräsi oikeudellisia uudistuksia yhteiskunnille, jotka olivat vielä pitkälti hyvin perinteisiä, saattaa nyt olla kääntymässä päinvastaiseksi. Iranin esimerkin jälkeen jotkut Lähi-idän hallitukset pyrkivät palauttamaan naisille alempiarvoisen oikeudellisen aseman samaan aikaan, kun yhä suurempi osa niiden yhteiskunnista on saanut vaikutteita länsimaisesta naisten vapautusliikkeestä. Näissä olosuhteissa näyttää varmalta, että naisten oikeudellinen asema Lähi-idässä pysyy kiistanalaisena kysymyksenä.