Vuonna 1909 mies nimeltä H. French kuvasi ensimmäisen kerran tämän sairauden. Sitten vuonna 1932 Wilhelm Löffler kiinnitti huomiota tautiin Ascaris lumbricoides- ja Strongyloides stercoralis -loisten sekä Ancylostoma duodenale- ja Necator americanus -koukkumadojen aiheuttamien eosinofiilisten keuhkokuumeiden yhteydessä. Lopulta vuonna 1943 RJ Weingarten nimesi tilan trooppiseksi eosinofiiliaksi, ja myöhemmin se sai virallisen nimen Löfflerin oireyhtymä. Tunnetuin Löfflerin oireyhtymän tapaus oli nuori poika Louisianasta. Hän saapui sairaalaan ilmoittaen kolmen päivän kuluttua korkeasta kuumeesta ja nopeasta hengityksestä. ”Hän joutui sairaalaan ja häntä hoidettiin lisähapella, suonensisäisellä metyyliprednisolonilla ja sumutetulla albuterolilla.” Pojan oireet laantuivat nopeasti, ja lisätutkimuksissa selvisi, että poika työskenteli sikojen hoidossa. Tämän jälkeen tehtiin testi sikojen ulosteesta ja ympäröivästä maaperästä; se sisälsi loisen, joka oli aiheuttanut pojan vaivan.

Toinen tapaus koski jälleen nuorta poikaa, joka oli kärsinyt oksentelusta ja kuumeesta kolmen kuukauden ajan. Kun lääkärit vihdoin ottivat lapsesta kaikukuvauksen, he huomasivat, että ”potilaan vastaanottoverenkuvassa näkyi leukosytoosia, jossa perifeeristen eosinofiilien määrä oli epänormaalisti koholla”. Sen jälkeen lapsella diagnosoitiin Löfflerin endokardiitti, ja hänelle aloitettiin välittömästi immunosuppressiivinen hoito eosinofiilien määrän laskemiseksi.

Vaikka Löffler kuvasi eosinofiilisen keuhkokuumeen vain infektion yhteydessä, monet kirjoittajat käyttävät termiä ”Löfflerin oireyhtymä” kaikelle akuutisti alkavalle keuhkoeosinofiilialle riippumatta sen taustalla olevasta syystä. Jos syy on tuntematon, sitä täsmennetään ja kutsutaan ”yksinkertaiseksi keuhkoeosinofiiliaksi”. Eosinofiilisten granulaariproteiinien (esim. major basic protein) vahingoittavien vaikutusten aiheuttamaa sydänvauriota kutsutaan Loefflerin endokardiitiksi, ja sen voi aiheuttaa idiopaattinen eosinofilia tai eosinofilia vastauksena loisinfektioon.