Jaggerin ura on kestänyt yli 50 vuotta, ja häntä on luonnehdittu ”yhdeksi rock &rollin historian suosituimmista ja vaikutusvaltaisimmista keulahahmoista.” Hänen omaleimainen äänensä ja esiintymisensä yhdessä Keith Richardsin kitaratyylin kanssa ovat olleet Rolling Stonesin tavaramerkki koko yhtyeen uran ajan. Jagger sai lehdistössä mainetta tunnustetusta huumeidenkäytöstään ja romanttisista suhteistaan, ja hänet kuvattiin usein vastakulttuurin hahmona. Loppuvuodesta

1960-luvun lopulla Jagger alkoi näytellä elokuvissa (alkaen elokuvista Performance ja Ned Kelly), ja sai vaihtelevan vastaanoton.

Nuori Mick Jagger lopetti koulunkäynnin vuonna 1961 suoritettuaan seitsemän ylioppilaskirjoituksia ja kolme ylioppilastutkintoa. Jagger ja Richards muuttivat asuntoon Edith Grovessa Chelseassa Lontoossa tapaamansa kitaristin Brian Jonesin kanssa. Richardsin ja Jonesin suunnitellessa oman rhythm and blues -yhtyeen perustamista Jagger jatkoi liiketalouden kurssien opiskelua London School of Economicsissa ja oli vakavasti harkinnut joko toimittajan tai poliitikon uraa, verraten jälkimmäistä poptähteen

Jäsenet soittivat ensimmäisinä päivinään ilman rahaa Alexis Kornerin keikkojen väliajalla Ealing Broadwayn metroasemaa vastapäätä sijaitsevalla kellariklubilla (sittemmin nimeltään ”Ferry’s”-klubi). Tuohon aikaan yhtyeellä oli hyvin vähän varusteita, ja se joutui lainaamaan Alexiksen varusteita soittaakseen. Tämä oli ennen kuin Andrew Loog Oldhamista tuli heidän managerinsa. Yhtyeen ensimmäinen esiintyminen Rollin’ Stones -nimellä (yhden heidän suosikkinsa Muddy Waterstunesin mukaan) oli Lontoon Marquee Club -jazzklubilla 12. heinäkuuta 1962. Myöhemmin he muuttivat nimensä ”The Rolling Stonesiksi”, koska se vaikutti virallisemmalta. Victor Bockrisin mukaan bändiin kuuluivat Mick Jagger, Keith Richards, Brian Jones, Ian Stewart (piano), Dick Taylor (basso) ja Tony Chapman (rummut). Richards kuitenkin toteaa Life-lehdessä, että ”Rumpali sinä iltana oli Mick Avory – ei Tony Chapman, kuten historia on salaperäisesti kertonut…”.”

Avory itse on kategorisesti kiistänyt ”moneen otteeseen ”soittaneensa tuona iltana Rollin’ Stonesin kanssa. Itse asiassa hän harjoitteli heidän kanssaan vain kaksi kertaa Bricklayers Arms -pubissa, ennen kuin heidät tunnettiin Rollin’ Stonesina. Jonkin aikaa myöhemmin bändi lähti ensimmäiselle kiertueelleen Yhdistyneeseen kuningaskuntaan; tämä kiertue tunnettiin nimellä ”training ground” tour, koska se oli kaikille uusi kokemus.Kokoonpanossa ei tuolloin ollut rumpali Charlie Wattsia eikä basisti Bill Wymania. Vuoteen 1963 mennessä he olivat löytämässä sekä musiikillisen askeleensa että suosionsa. Vuoteen 1964 mennessä kahdessa epätieteellisessä mielipidetutkimuksessa heidät arvioitiin Britannian suosituimmaksi yhtyeeksi, joka päihitti jopa The Beatlesin.

Syksyyn 1963 mennessä Jagger oli jättänyt Lontoon taloustieteellisen korkeakoulun aloittaakseen lupaavan musiikillisen uransa Rolling Stonesin kanssa. Yhtye jatkoi amerikkalaisten rhythm and blues -artistien, kuten Chuck Berryn ja Bo Diddleyn, teosten louhimista, mutta Andrew Loog Oldhamin vahvalla kannustuksella Jagger ja Richards alkoivat pian kirjoittaa omia kappaleita. Tämä keskeinen lauluntekijäkumppanuus kukoisti aikanaan; yksi heidän varhaisista sävellyksistään, ”As Tears Go By”, oli kappale, joka oli kirjoitettu Marianne Faithfullia varten, nuorta laulajaa, jota Loog Oldham tuolloin edisti. Rolling Stonesille kaksikko kirjoitti kappaleen ”The Last Time”, joka oli yhtyeen kolmas ykkössingle Isossa-Britanniassa (yhtyeen kaksi ensimmäistä ykköshittiä olivat cover-versioita), ja se perustui This May Be the Last Time -kappaleeseen, joka oli perinteinen neekerihenkinen laulu, jonka Staple Singers levytti vuonna 1955. Toinen tämän yhteistyön hedelmä oli heidän ensimmäinen kansainvälinen hitti ”(I Can’t Get No) Satisfaction”. Se myös vakiinnutti Rolling Stonesin imagon uhmakkaina häirikköinä vastakohtana Beatlesin ”rakastettavan moptopin” imagolle.