Galway Kinnell (1927 – 2014) varttui Pawtucketissa, Rhode Islandissa, ja opiskeli Princetonin ja Rochesterin yliopistoissa. Hän liittyi 1960-luvun radikaaleihin poliittisiin liikkeisiin, työskenteli Congress on Racial Equality -järjestössä ja protestoi Vietnamin sotaa vastaan. Yhteiskuntapoliittiset kysymykset pysyivät tärkeänä elementtinä Kinnellin runoudessa, mutta niihin yhdistettiin aina taustalla oleva sakramentaalisuus. Aluksi tämä ilmeni hänen ensimmäisen kokoelmansa What a Kingdom It Was perinteisen kristillisen herkkyyden kautta, mutta myöhemmissä teoksissa siirryttiin pois uskonnollisesta ortodoksisuudesta runouteen, joka ”kaivautuu kiivaasti itseensä . . .”. (Richard Gray). Hänen valikoitujen runojensa ensimmäinen painos (1980) voitti sekä Pulitzer-palkinnon että National Book Awardin. Kinnell opetti runoutta ja luovaa kirjoittamista monien vuosien ajan ja monissa paikoissa, muun muassa Ranskassa, Iranissa ja Australiassa.

Kinnell sanoi, että ”jos voisit mennä yhä syvemmälle ja syvemmälle, et lopulta olisi ihminen … olisit ruohonlehti tai lopulta ehkä kivi”. Juuri tämä olennaisen etsiminen rajaa Kinnellin runoilijan reviirin: kuten erään hänen kuuluisimman runonsa karhu, hän kaivautuu talveen. Tämä halu tuntea ykseyttä maailmankaikkeuden kanssa ilmaistaan kauniisti ”The Seekonk Woods” -runon viimeisillä riveillä, joissa Kinnell kuvailee makaavansa selällään ja tuijottavansa ylös tähtiin yrittäessään paeta ajan painetta, kadota nykyhetkeen ja ”saavuttaa / absoluuttisen tietämättömyyden hetken”. Tämä henkisen etsiminen alkaa lihasta – kosketus on keskeinen aisti Kinnellin runoudessa, aina Pyhän Fransiskuksen lempeästä emakon siunaamisesta yhdessä hänen kuuluisimmista runoistaan, tyttären kömpelöön/ siroan tanssiin, jolla hän johdattaa iäkästä isäänsä teoksessa ”Parkinsonin tauti”. Runot viittaavat siihen, että alamme tuntea ja kunnioittaa paikkaamme maailmassa ihon kautta: tämä tekee Kinnellistä hartaan runoilijan, joka kunnioittaa maata ja kaikkia sen pinnan jakavia olentoja, myös ihmisiä. Häntä viehättää kirjoittaa niistä hetkistä, jolloin perustavanlaatuisin luontomme paljastuu syntymässä, seksissä ja kuolemassa, kuten hänen kuuluisissa fyysistä liittoa käsittelevissä runoissaan ”After Making Love We Hear Footsteps” ja ”Rapture”. Hän on vihainen ihmisen tuhoisuudelle, ja hän kirjoittaa halusta paeta, kuten runosarjassaan ”When One Has Lived a Long Time Alone”, mutta tätä hillitsee valtava hellyys, joka ilmenee erityisesti hänen nuorelle pojalleen ja tyttärelleen kirjoittamissaan runoissa.

Kaikesta kielensä yksinkertaisesta mahtavuudesta ja raamatullisista sävyistä huolimatta Kinnell ei ole kaukainen henkilö. Hänen äänensä syvä resonanssi tuo esiin sekä hänen runojensa viisauden että intiimiyden, kuten käy ilmi hänen pitkän runonsa The Book of Nightmares (Painajaisten kirja) jakson ”Lastness” loppusäkeistä, joissa hän kumartuu vastasyntyneen poikansa ylle: ”ja haistoi / mustan, kiiltävän turkin / hänen päänsä, niin kuin tyhjä avaruus / on kumartunut vastasyntyneen planeetan ylle”. . .”.