Triggerivaroitus: lapsen menetys

Vanhempana lapsen menettäminen ei koskaan kuulu pelisuunnitelmaan. Se tapahtuu ”muille ihmisille”. Mutta se tapahtui perheelleni, vaikka en koskaan uskonut, että meille voisi tapahtua jotain niin kamalaa.

Meidän perheellemme se tapahtui ennalta ilmoittamatta, nopeasti ja hiljaa. Heräsin siihen, että neljän kuukauden ikäinen vauvani makasi elottomana ja oli jo poissa ennen kuin yritimme taistella hyvää taistelua.

Yksi hetkeksi hän oli täällä ja seuraavaksi poissa.

Siitä on melkein kolme vuotta, ja tunnen vieläkin fyysisesti, mitä oli menettää hänet sinä aamuna. Ja elän sen läpi mitä se on ollut joka päivä sen jälkeen.

Tuntuu kuin olisimme menettäneet hänet eilen, mutta se tuntuu myös miljoona elämää sitten. Nyt kun hänen vaatteissaan ei enää ole hänen vauvan tuoksuaan, emme löydä mitään ”uutta” hänen vaatteistaan, jonka kerran hukkasimme, ja muut ovat tuntuneet unohtavan hänet satunnaisissa keskusteluissa, vauvani tuntuu todella menneeltä.

Raaka totuus on, että aika ei paranna kaikkia haavoja, ja veikkaan, että se joka tuon kliseen aloitti, ei ole koskaan haudannut lasta. Sillä jotkin haavat ovat kaivautuneet niin syvälle, että ne jäävät tänne pitkäksi aikaa pysymään.

Mutta mitä pidemmälle aika kuluu, sitä enemmän tuntuu siltä, että tyttäreni liukuu yhä kauemmas ja kauemmas.

Mutta se, mistä minun on pidettävä tiukasti kiinni, ovat nämä kiveen hakatut tosiasiat: Niin kauan kuin elän, hänen muistonsa ja olemassaolonsa ei häviä tai jää edes kertomatta. Jopa kuoleman monimutkaisuuden keskellä olen tyttäreni kiihkein ja innokkain puolestapuhuja. Ja olen ikuisesti kilpi kenelle tahansa tai mille tahansa, joka yrittää häiritä hänen muistoaan tai hyvää nimeään.

Rakkauteni – äidinrakkauteni – on niin mahtava, raskas ja liikuttava, ettei edes kuolema voi irrottaa sen otetta, joka on kuin teräsketju, sillä hän on kanssani silloinkin, kun tuntuu, ettei hän ole. Hänen sielunsa on upotettu, kietoutunut, juurtunut ja kaiverrettu minun sieluuni. Ei ole paikkaa, minne menen, jossa hän ei seuraisi tai johtaisi tietä.

Hän on suloisimpien muistojeni olemassaolo, ja hän on kaikki sydämet pilvissä. Hän on säteilevä aurinko rinnallani lämpimänä kesäpäivänä, ja hän on syksyn tuoksu, kun lehdet alkavat antaa periksi.

Voisin murentua ja romahtaa pahimpina päivinä, mutta jotenkin pysyn pystyssä ja pystyssä. Sillä siellä on pieni tyttö, joka osoittaa maan päälle helmiporteilta ja lausuu äänekkäästi: ”Näetkö hänet? Tuon tuolla? Hän on minun äitini. ”

Hän on se peippo, joka tervehtii äitiäni haudalla, ja hän on se kardinaali, joka ei eksy liian kauas, kun tarvitsen pientä lohtua.

Vauvani lähti tästä kodista ikuiseen toiseen, kun hän oli vain neljän kuukauden ja kahden päivän ikäinen. Mutta suloisissa unissani hän on 4-5-vuotias, pitkät vaaleat hiukset ja hyppii yksin. Hänen sormensa koskettavat korkeiden ruohon terien kärkiä, ja herään kauheasti ennen kuin hän joka kerta kääntyy ympäri.

Universumimme ovat rinnakkaisia, ja joskus toivon, että taivas ja maa vain törmäisivät yhteen.

Yhdistyä uudelleen hänen kanssaan, tekisi minut sanattomaksi ja jättäisi sydämeni ylitsevuotavan runsaaksi. Mutta luoja tietää, ettei ole minun aikani lähteä. Joten siihen asti sieluni elää sopeutuen uuteen aukkoonsa. Ja sillä välin pyydän, että enkelit opettavat hänelle niitä asioita minusta, jotka haluan epätoivoisesti hänen tietävän.

Rakastin ja rakastan häntä edelleen kovasti, enkä aio tukahduttaa sitä, kunnes sydämeni lakkaa sykkimästä. Hän ansaitsi ikuisuuden ja pidemmänkin, mutta maailman suunnitelmat eivät toteutuneet niin kuin halusin. Se on epäreilua ja epäinhimillistä, ja se on romuttanut minut.

Hänen piti istua sylissäni, ja minun piti vielä monta kertaa keinuttaa hänet uneen. En suunnitellut menettäväni häntä, kuka minä olin näkemään mitä oli tulossa? Minulla ei ole Jumalan käsiä, mutta hänen vuokseen kuolisin hetkessä miljoona kuolemaa vain nähdäkseni hänet terveenä ja elossa.”

Kirjoittajana on vaikea pukea lapsen menettämisen todellista tuskaa sanoiksi. Mutta hänen suloisen ja puhtaan sielunsa vuoksi päätän nousta ylös ja elää jälleen kerran. Sillä vaikka hänen tarinansa on päättynyt, kirjassani on vielä lukuja tyhjänä ja kirjoittamattomana.

Olisi tilan tuhlausta ja täydellistä häpeää puurtaa läpi elämän masentuneena ja surumielisessä sumussa. Tulen aina kaipaamaan lastani. Mutta niin kauan kuin elän, minun on muistettava, että hän ei todellakaan ole niin kaukana.

Minä olen hänen, ja hän on minun. Vaikka hänen nimensä olisi kiveen kirjoitettu, hän on ikuisesti minun lapseni.