Nullifikaatiokriisi oli Yhdysvaltain historiassa Etelä-Carolinan osavaltion ja liittovaltion hallituksen välinen vastakkainasettelu vuosina 1832-33, jonka syynä oli Etelä-Carolinan osavaltion pyrkimys julistaa osavaltiossa mitättömiksi liittovaltion tullitariffit vuosilta 1828 ja 1832.

Nullifikaatiokriisi ja sisällissota

Vastauksena väitteeseen, jonka mukaan liittovaltion oikeuslaitoksella eikä osavaltioilla oli viimeinen sana liittovaltion toimenpiteiden perustuslaillisuudesta, James Madisonin vuonna 1800 laatimassa raportissa väitettiin, että ”vaarallisia valtuuksia, joita ei ole delegoitu, voivat muut osastot paitsi anastaa ja toimeenpanna, mutta . . myös oikeuslaitos voi käyttää tai hyväksyä vaarallisia valtuuksia, jotka ylittävät perustuslain antamat valtuudet… Vaikka siis olisikin totta, että oikeuslaitoksen on kaikissa perustuslain mukaan sen ratkaistavaksi annetuissa kysymyksissä päätettävä viimeisenä keinona, tätä keinoa on väistämättä pidettävä viimeisenä suhteessa hallituksen muihin osastoihin, ei suhteessa perustuslaillisen sopimuksen osapuolten oikeuksiin, joista oikeuslaitos samoin kuin muutkin osastot saavat delegoituja valtuuksiaan” (korostus lisätty). Näin ollen korkeimman oikeuden päätöksiä ei voitu pitää ehdottoman lopullisina perustuslaillisissa kysymyksissä, jotka koskivat osavaltioiden toimivaltaa.

Varhaisten osavaltiomiesten tavallisin argumentti nullifikaatiota vastaan oli se, että se synnyttäisi sekasortoa: hämmentävän suuri määrä osavaltioita mitätöisi hämmentävän joukon liittovaltion lakeja. (Kun otetaan huomioon valtaosan liittovaltion lainsäädännöstä luonne, hyvä vastaus tähän vastaväitteeseen on: Ketä kiinnostaa?) Abel Upshur, virginialainen oikeudellinen ajattelija, joka toimi lyhyen aikaa laivastoministerinä ja ulkoministerinä 1840-luvun alkupuolella, otti tehtäväkseen hälventää nullifikaation vastustajien pelot:

Jos osavaltiot voivat väärinkäyttää varattuja oikeuksiaan presidentin harkitsemalla tavalla, liittovaltion hallitus voi toisaalta väärinkäyttää delegoituja oikeuksiaan. Vaara on olemassa molemmin puolin, ja koska meidän on pakko luottaa jompaankumpaan, meidän on vain tiedusteltava, kumpi on suuremman luottamuksemme arvoinen.

On paljon todennäköisempää, että liittohallitus väärinkäyttää valtaansa kuin että osavaltiot väärinkäyttävät valtaansa. Ja jos oletamme todellisen väärinkäytöksen tapahtuvan jommallakummalla puolella, ei ole vaikea päättää, kumpi on suurempi paha.

Ehkä merkittävin nullifikaatioteoreetikko oli John C. Calhoun, yksi Amerikan historian nerokkaimmista ja luovimmista poliittisista ajattelijoista. Liberty Pressin painos Calhounin kirjoituksista, Union and Liberty, on välttämätön kaikille aiheesta kiinnostuneille – erityisesti hänen Fort Hillin puheestaan, joka on tiivis ja tyylikäs perustelu nullifikaation puolesta. Calhoun ehdotti, että loukkaantunut osavaltio järjestäisi erityisen mitätöintikokouksen samaan tapaan kuin ratifiointikokoukset, joita osavaltiot pitivät perustuslain ratifioimiseksi vuonna 1696, ja päättäisi siellä, mitätöisikö kyseinen laki. Näin toimittiin Etelä-Carolinan ja Andrew Jacksonin välisessä suuressa kiistassa. Kun Etelä-Carolina mitätöi suojatullin vuosina 1832-33 (sen perusteluna oli se, että perustuslaki oikeutti tullimaksuvallan vain tulojen hankkimiseen, ei manufaktuurien edistämiseen tai yhden maanosan hyödyttämiseen toisen kustannuksella, mikä oli yleisen hyvinvoinnin lausekkeen vastaista), se järjesti juuri tällaisen mitätöintikokouksen.

Calhounin käsityksen mukaan silloin, kun osavaltio virallisesti mitätöi liittovaltion lain sen epäilyttävän perustuslainmukaisuuden perusteella, laki on katsottava keskeytetyksi. Näin osavaltion ”samanaikaista enemmistöä” voitiin suojella koko maan numeerisen enemmistön perustuslain vastaisilla toimilla. Samanaikaisella enemmistöllä oli kuitenkin rajansa. Jos kolme neljäsosaa osavaltioista päättäisi muutosprosessin avulla antaa liittovaltion hallitukselle kiistanalaisen
vallan, mitätöivän osavaltion olisi päätettävä, voisiko se elää muiden osavaltioidensa päätöksen kanssa vai haluaisiko se mieluummin erota unionista.

Mitä Madison osoitti vuonna 1830, ettei hänellä ollut koskaan ollut aikomustakaan ehdottaa mitätöintiä tai erottamista sen enempää perustuslakia käsittelevässä työssään kuin vuoden 1798 Virginian päätöslauselmissaankaan, pidetään usein viimeisenä sanana aiheesta. Lukemattomat tutkijat ovat kuitenkin dokumentoineet, että Madison muutti usein kantaansa. Yksi nykyaikainen tutkimus aiheesta on nimeltään ”How Many Madison Will We Find?”. ”Totuus näyttää olevan, että herra Madison oli enemmän huolissaan unionin eheyden säilyttämisestä kuin omien ajatustensa johdonmukaisuudesta”, kirjoittaa Albert Taylor Bledsoe.