Legenda Atlantiksesta toimii elämäntehtävänä monille mysteerien etsijöille ja salaliittoteoreetikoille. Tarina siitä, että kehittynyt sivilisaatio asui saarella, joka lopulta upposi, on houkutteleva ilmeisistä syistä. Se antaa yksilöille hyvin viettelevän toivon siitä, että he löytävät hämmästyttävää teknologiaa ja/tai omistavat suunnatonta tietoa, joka tekee heistä kehittyneempiä olentoja. Joillekin muille se täyttää uskoa siihen, että elämää suurempia asioita on olemassa.

Vaikka Atlantis on kreikkalaista alkuperää ja sitä kehitettiin pitkälti Platonin kaunokirjallisissa teoksissa, Timaioksessa ja Kritiaksessa, laajalle levinnyt mysteeri sen olemassaolon ympärillä elää ensinnäkin, siitä, että Platon keskittyi joissakin tarinoissaan vanhoihin totuuksiin ja todellisiin tapahtumiin, ja toiseksi siitä, että Platonin kirjalliset teokset ovat kuuluisia ja että ne on vakiinnutettu pakolliseksi osaksi kaikkien koulujen ja/tai yliopistojen opetussuunnitelmaa. Jälkimmäinen on sitäkin tärkeämpää sodan ja kolonialisaation vuoksi. Siksi ei ole epätavallista, että legendat muista tällaisista uponneista saarista jäävät kuulematta, varsinkin kun niiden ainoa todiste olemassaolosta ovat toisen kulttuurin kirjallisiin lähteisiin kaiverretut sanat.

Joitakin muita hypoteettisesti uponneita saaria ovat Hyperborea, Terra Australis, Meropis, Mu ja Lemuria. 1890-luvulla tamililaiset kirjailijat ja tutkijat kuulivat mahdollisuudesta, että Intian valtameressä olisi olemassa manner nimeltä Lemuria tai Limuria (joka upposi merenpinnan nousun vuoksi), joka yhdistäisi Intian Madagaskariin ja Australiaan ja selittäisi siten aiemmin selittämättömät todisteet yhteisestä kasvistosta ja eläimistöstä kaikilla kolmella alueella. Nämä tamilitutkijat yhdistivät sen muinaisissa sanskritin ja tamilin kielisissä teoksissa esitettyihin väitteisiin, jotka kertovat Pandyan valtavan maa-alueen vajoamisesta.

Tekstiä Iraiyanar Akapparul pidetään runoilijan Nakkeerarin kirjoittajana, joka kirjoitti tekstin 1. vuosituhannen loppupuolella CE. Siinä hän kertoo lukijalle Pandyan valtakunnan maan häviämisestä tsunamin tai veteen liittyvän onnettomuuden seurauksena. Hän mainitsee myös, että kahdessa ensimmäisessä sanghamissa kerätty valtava määrä tietoa menetettiin, koska maat, joilla niitä pidettiin, upposivat. Sanghamit ovat valtavia oppineiden oppineiden, runoilijoiden, kirjailijoiden ja muiden älymystön edustajien kokoontumisia/akatemioita tamilidynastian kaupungeissa. Ensimmäisen Sanghamin sanotaan olleen Shivan, Muruganin ja Kuberan kaltaisten jumalien ja yli 549 runoilijan johtama Tenmaturaissa. Se kukoisti 4 400 vuotta. Toinen Sangham kukoisti Kapatapuramissa 3 700 vuotta, ja siihen osallistui 59 runoilijaa. Kertomuksessa mainitaan, että näiden kahden Sanghamin aikana kerätty arvokas tieto ”joutui valtameren haltuun”, ja siksi vain kolmannessa Sanghamissa saatu tieto voitiin siirtää tuleville sukupolville – loput menetettiin lopullisesti.

Iraiyanar Akapparul ei mainitse tulvivan maan kokoa. Silappatikaram-niminen 1400-luvun teos puhuu koosta yksiköissä, joita tavallinen ihminen ei enää ymmärrä. Sen mukaan menetetty maa-alue sijaitsi pohjoisessa sijaitsevan Pahruli-joen ja etelässä sijaitsevan Kumari-joen välissä. Se sijaitsi Kanyakumarin eteläpuolella, ja se oli 700 kavatam (mittayksikkö), ja se oli jaettu 49 alueeseen, jotka luokiteltiin seitsemään luokkaan:

1. Elu kurumpanai natu (”Seitsemän kääpiöpalmun maata”)

2. Elu maturai natu (”Seitsemän mangomaata”)

3. Elu munpalai natu (”Seitsemän etummaista hiekkamaata”)

4. Elu pinpalai natu (”Seitsemän takamaata”)

5. Elu kunakarai natu (”Seitsemän rannikkomaata”)

6. Elu kunra natu (”Seitsemän mäkistä maata”)

7. Elu teñku natu (”Seitsemän kookospähkinämaata”)

Keskiaikaiset kirjailijat, kuten Perasiriyar ja Ilampuranar, ovat monissa muinaisten tekstien, kuten Tolkappiyamin, kommentaareissa tehneet hajanaisia mainintoja Kanyakumarin eteläpuolella sijaitsevien muinaisten maiden tulvimisesta. Muissa muinaisissa teksteissä, kuten Purananurussa (1. vuosisadan eaa. ja 5. vuosisadan jKr. väliseltä ajalta) ja Kaliththokaissa (6.-7. vuosisadalta jKr.), kerrotaan Pandyanin alueen menettämisestä merelle. Tässä kertomuksessa Pandyan kuningas vaati Chola- ja Chera-valtakunnilta yhtä paljon maata korvaukseksi menetetystä maasta.

Näiden Kanyakumarin eteläpuolella menetettyjä maita koskevien viittausten lisäksi useat muutkin muinaiset kertomukset väittävät, että Intian tarkemmin määrittelemätön maa-alue menetettiin tuhoisille tulville, raastaville merille ja hyökkääville valtamerille. Hindulaisessa mytologiassa toistetaan, että monet tamilihindujen pyhäköt – kuten Kanchipuramin ja Kanyakumarin temppelit – ovat selvinneet katastrofaalisten tulvien seurauksena. Legendat merenalaisista temppeleistä, kuten legenda Mahabalipuramin seitsemästä pagodista, perustuvat näihin kertomuksiin.

Sanskritinkielinen Bhagavata Purana (500 eaa. – 1000 jKr.) kertoo tarinan Manusta/Satyavratasta, Dravidan herra – siitä, kuinka hän selviytyi apokalyptisesta tulvasta rakennettuaan Jumalan opastuksella veneen (rinnakkainen Nooa ja hänen arkkinsa), ja kuinka hänet johdatettiin turvaan sen jälkeen, kun Herra Vishnu otti kalan muodon, joka veti venettä myrskyisien tulvavesien läpi. Manu mainitaan myös Matsya Puranassa (250-500 jKr.). Myös muinaisen Chola-satamakaupungin, Kaverippumpattinamin, tulvasta on mainintoja Manimeghalaissa (6. vuosisata CE). On kuitenkin tärkeää huomata, että monet näistä kertomuksista eivät viittaa mihinkään tiettyyn paikkaan tai yhteisöön.

Näiden kertomusten perusteella tamilitutkijat yrittivät luoda tamiliversiota Lemuriasta – Illemuria – ja siirtyivät sitten lopulta Kumari natuun, kun V.G. Suryanarayana Sastri keksi sen vuonna 1903 kirjassaan Tamil Mozhiyin Varalaru. Termiä Kumari Kandam käytettiin ensimmäisen kerran 1400-luvulla (1350-1420) Skanda Puranan tamilinkielisessä versiossa (kirjoittanut Kachiappa Sivacharyara). Se on johdettu sanskritinkielisestä sanasta ”Kumarika Khanda”. Kumari Kandamista, sen legendoista ja sen uppoamisen myötä menetetystä henkisestä omaisuudesta kirjoitettiin monia tarinoita.

Tästä innostuksesta huolimatta Lemurian hypoteesi hylättiin, kun laattatektoniikan teoria hyväksyttiin. Tämän teorian mukaan Intia, Madagaskar ja Australia kuuluivat samaan superkontinenttiin, Gondwanaan, ennen kuin ne jakaantuivat erilleen nykyiseksi. Tämä selittäisi aiemmin vallinneen ekologisen pulman. Lisäksi monet muut teoreetikot väittävät, että niin valtava maa-alue ei voisi koskaan upota Intian valtamereen jättämättä jälkiä, koska valtameri on siihen liian matala.

Ylläolevaa lukiessa saattaa syntyä tunne, että kaikki edellä mainitut historialliset tutkimukset olivat turhia, mutta Kumari Kandam ei ehkä olekaan niin mielikuvituksellinen kuin luultiin. Monet teoreetikot, jotka kritisoivat Kumari Kandamin olemassaoloa, väittävät myös, että maa on voinut olla olemassa – mutta vain mesotsooisella kaudella, eli 240-65 miljoonaa vuotta sitten. Ja jos muinaisten astronauttien teoria on itse asiassa totta, Kumari Kandam on hyvinkin voinut olla sivilisaation kehto, mutta sellainen, jonka kulttuuri ei välttämättä ole ollut täysin tamperelaista.

Huomautus: Tämä artikkeli on julkaistu Socialmobissa, maailmanlaajuisessa verkkoyhteisössä, jonka perustana on yhdistävä rakkaus musiikkiin. Jos haluat nähdä lisää tällaisia artikkeleita, lataa sovellus Google Play Storesta.