Ketuvim, Tanakhin (heprealaisen Raamatun) kolmannen osan nimi, tarkoittaa yksinkertaisesti ”Kirjoituksia”, mikä tuskin tekee oikeutta siinä esiintyvälle uskonnollisen ilmaisun monimuotoisuudelle. Siellä on runoutta – temppelirituaalista, yksityisestä rukouksesta, viisaudesta, kansallisesta tragediasta, jopa rakkaudesta. Siellä on filosofisia tutkimuksia elämän viisaimmasta polusta, Jumalan hyvyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. On historiallisia kertomuksia ja novelleja. Ketuvim voitaisiin paremmin kääntää ”antologiaksi”, profeettojen jälkeisen ajan kanoniseksi kokoelmaksi.
Useimmat Ketuvimin yksittäisistä kirjoista kirjoitettiin tai ainakin saatettiin lopulliseen muotoonsa Juudeassa persialaisen ja hellenistisen vallan aikana viidennestä toiselle vuosisadalle eaa. Jerusalemin temppeli, joka tuhoutui Babylonian valloituksessa vuonna 586, oli rakennettu uudelleen noin vuonna 515. Tooran teksti standardoitiin pian sen jälkeen, mutta Malakian jälkeen ei enää ennustettu. Kieleen, kirjalliseen tyyliin ja sisältöön liittyvät vihjeet ovat saaneet tutkijat pitämään suurinta osaa Ketuvimista ”toisen temppelin” teoksina.
Toisin kuin Toora ja profeettakirjat (Nevi’im), Ketuvimista löytyvät teokset eivät näyttäydy suoran jumalallisen inspiraation hedelminä. (Daniel on ainoa poikkeus.) Se, mikä tekee Psalmien ja Jobin kaltaisista kirjoista niin merkittäviä, on niiden inhimillisyys, ”minä”, joka uskaltaa esittää kysymyksiä ja epäilyjä Jumalasta vaaran tai kärsimyksen edessä. Viime kädessä jokainen Ketuvim vahvistaa kovalla työllä saavutetun sitoutumisen Jumalaan ja liittoon. Ilman jumalallisia ihmeitä tai kansallista kunniaa oli vain Tooran ja profeettojen sanat, joista oli pidettävä kiinni, jotka Israelin vaikea historia osoitti luotettaviksi ja joita viisaat ihmiset veivät eteenpäin.
Miten Ketuvimin eri teokset tulivat kanonisoiduksi yhdessä, ei tiedetä. Katkelmia jokaisesta kirjasta Esteriä lukuun ottamatta löytyy Kuolleenmeren kääröistä, jotka ajoittuvat jo toiselle vuosisadalle eaa. Vasta ensimmäiseltä vuosisadalta jKr. löytyy lähteitä, jotka viittaavat tunnustettuun juutalaiseen kolmiosaiseen kaanoniin.
Kun roomalaiset tuhosivat toisen temppelin vuonna 70 jKr., seuraavan vuosisadan rabbit kanonisoivat Ketuvimin kirjat. Tietyt Ketuvimit yhdistettiin Nevi’imien (profeettojen) hahmoihin, luultavasti jo varhain – Sananlaskut ja Laulujen laulu kuningas Salomoon, Valitusvirret Jeremiaan ja Psalmit kokonaisuudessaan kuningas Daavidiin. Talmud kirjoittaa rabbien erimielisyyksistä siitä, pitäisikö Saarnaaja ja Laulujen laulu sisällyttää mukaan, ja viittaa siihen, että myös Esteriä ei hyväksytty yksimielisesti.
Ketuvim alkaa Psalmien (Tehillim) kanssa. Näihin runoihin sisältyy liturgioita julkisia juhlia varten temppelissä, yksilöllisiä mietiskelyjä vaaran tai kärsimyksen hetkellä ja luomisen kunnioituksen ilmaisuja. Kokonaisuutena psalmit jättävät vaikutelman temppelin, pappeuden ja kansakunnan ”virallisesta teologiasta”, mutta se, mikä tekee niistä ajattomia, on henkilökohtainen ääni, joka ilmaisee vaaraa, epäilyä ja juhlaa.
Sanananlaskujen, Jobin ja Saarnaajain (Kohelet) kirjat kuuluvat siihen, mitä tutkijat kutsuvat ”viisauden perinteeksi”. Viisaus oli raamatullisessa Lähi-idässä kansainvälinen kirjallisuus, jota kirjanoppineet vaalivat kaikissa kulttuureissa Egyptistä Mesopotamiaan. Sen ominaispiirteisiin kuuluivat luonnon ja maailman havainnointi ymmärryksen lähteenä ja järjen käyttö parhaan kurssin määrittämiseksi ihmisen onnellisuuden kannalta.
Kaksi kertomusta ja yksi runo sijoittuvat tiettyihin kohtiin juutalaisten historiassa. Ruut esittää Tuomarien kirjan aikaan sijoittuvan kertomuksen mooabilaisesta naisesta, joka seuraa anoppiaan takaisin Betlehemiin, kun hänen oma miehensä kuolee. Hän yhdistää kohtalonsa Israelin kanssa ja hänestä tulee kuningas Daavidin esi-isä. Ester, joka sijoittuu Persiaan, on tunnettu megillana (kirjakäärönä), joka kertoo tarinan Purimin juhlan takana. Valitusvirret on runosarja, joka sijoittuu Jerusalemiin päivinä sen jälkeen, kun babylonialaiset olivat tuhonneet temppelin.
Ei muita kirjoja ovat Laulujen laulu ja Daniel. Edellinen on kokoelma intohimoista rakkausrunoutta, perinteisesti allegoria Jumalan ja Israelin välisestä rakkaussuhteesta. Daniel on eklektinen kirja, jota useimmiten pidetään juutalaisuuden varhaisimpana apokalyptisena tekstinä.
Ketuvim päättyy Esra-Nehemian ja Kronikoiden kirjaan, kahteen pitkälti historialliseen kertomukseen. Esra-Nehemia kertoo Juudeaan paluun historiasta persialaisten aikana ja kuvastaa niiden pappien ja kirjanoppineiden näkökulmaa, jotka tulivat edustamaan temppeliä ja Tooraa uudistuneessa kansakunnassa. Aikakirjat kertoo uudelleen aikaisemman, Kuninkaiden kirjasta löytyvän maanpakoaan edeltävän historian samankaltaisesta näkökulmasta kuin Esra-Nehemian.
Monista Ketuvimin teksteistä on tullut osa juutalaista liturgiaa. Saarnaaja, Ester, Laulujen laulu, Ruut ja Valitusvirret tunnetaan nimellä Hamesh Megillot (viisi kääröä). Kukin niistä lauletaan julkisesti synagogassa juhlapyhinä: Sukkot, Purim, pääsiäinen, Shavuot ja Tisha B’Av. Merkittävimpiä juutalaisessa elämässä ovat psalmit, jotka läpäisevät rukouskirjan ja joita yksittäiset ihmiset usein lausuvat rukouksina tai kiitosrukouksina.