Kenneth Duva Burke syntyi Pittsburghissa, Pennsylvaniassa 5. toukokuuta 1897. Burke jätti opintonsa kahdesti kesken, ensin Ohion osavaltiosta ja sitten Columbian yliopistosta, ja opiskeli mieluummin omatoimisesti. Hän halusi mieluummin kirjoittaa kuin pyrkiä professoriksi. Hänestä tuli osa Greenwich Villagen kirjallista kulttuuria, jota hänen isänsä tuki pienellä avustuksella. Vuonna 1919 Burke avioitui Lillian Batterhamin kanssa, jonka kanssa hän sai kolme tytärtä. Vuonna 1933 hän erosi Lillianista ja meni naimisiin tämän sisaren Elizabethin kanssa, jonka kanssa hän sai kaksi poikaa.

Burke osallistui täysipainoisesti 1920-luvun kirjalliseen ja akateemiseen kulttuuriin. Sen jälkeen, vaikka sekä Marx että Freud vaikuttivat häneen ja hänellä oli useita akateemisia virkoja, hän ei koskaan sallinut itselleen dogmatismin helppoutta tai vakituisen akateemisen nimityksen tuomaa turvaa. Hänen lukuisat kirjansa ovat epätavallinen yhdistelmä voimakasta ja omaperäistä teoriaa, jota leimaavat kauttaaltaan paradoksi, oppineisuus ja koominen henki.

Burken varhainen kiinnostus runoutta, musiikkia ja kirjallisuutta kohtaan muuttui pian teoreettiseksi, ja hän alkoi tutkia tapoja, joilla runous ja kritiikki voisivat selittää inhimillisiä suhteita yleensä. Useissa suurissa teoksissa Burke alkoi tutkia kirjallisuutta paitsi mahdollisena yhteiskunnallisena vaikuttajana ja yhteiskunnallisten asenteiden heijastajana, myös inhimillisen toiminnan rakenteen mallina. Burken mukaan inhimillinen toiminta on pohjimmiltaan symbolista toimintaa, jota muotoillaan ja motivoidaan kuin draamaa. Siksi hän käytti termiä dramatiikka kuvaamaan tapaa tutkia ihmisen motivaatiota. Keskeistä dramatiikassa on se, että ihmisen toiminta on vapaata ja tarkoituksellista, toisin kuin liike, joka on vain esineiden fyysistä liikettä. Ihmiset toimivat, sanoi Burke, ja esineet liikkuvat. Ihmisen toiminnan rakenne on dramaattinen, ja se perustuu niiden viiden motiivin lähteen vuorovaikutukseen, jotka Burke määritteli A Grammar of Motives -teoksessa (1945) pentadiksi: teko, toimija, toimijuus, tarkoitus, tapahtumapaikka (mitä tehtiin, kuka teki sen, millä keinoin, mihin päämäärään, missä ja milloin).).

A Rhetoric of Motives (1950) -teoksessa Burke kirjoitti, että retoriikka eli suostuttelu on keskeistä kaikessa inhimillisten olojen tutkimuksessa, ja määritteli retoriikan ”kielen käyttämiseksi symbolisena keinona saada yhteistyöhön olentoja, jotka luonnostaan reagoivat symboleihin”. Avain Burken retoriikan käsitteeseen on samaistuminen, yhteisten etujen tai yhteisen ”substanssin” tunnustaminen muiden ihmisten kanssa, ja se perustuu samaistumisen ainaiseen vastakohtaan, jakautumiseen. Retoriikka säilyttää tai muuttaa sosiaalista järjestystä vaikuttamalla siihen, miten ihmiset havaitsevat symboliset suhteensa. Vaikka retoriikka juontaa historiallisesti juurensa kieleen, Burke laajensi sen toiminnan kaikkeen sellaiseen inhimilliseen toimintaan, josta voidaan löytää merkitys, eli kaikkeen inhimilliseen toimintaan. ”Kaikkialla, missä on vakuuttamista, on myös retoriikkaa. And whereever there is ’meaning’, there is ’persuasion.”

Koska kaikki inhimillinen toiminta on merkityksellistä ja siksi vakuuttavaa sekä tekijänsä että yleisönsä kannalta, Burke ajatteli kaiken symbolisen käyttäytymisen olevan strategista toimintaa, joka tähtää tilanteiden ja asenteiden määrittelyyn itsellemme ja muille. Burke kuitenkin huomautti, että vaikka retoriikka pyrkii luonnostaan saamaan aikaan yhteistyötä parantamalla erimielisyyksiä, se voi myös johtaa turhaan ja pakottavaan yritykseen luoda täydellistä yhtenäisyyttä.

The Rhetoric of Religion -teoksessa (1961) Burke käänsi huomionsa siihen, mitä hän kutsui logologiaksi, jolla hän tarkoitti kielen ja symbolien yleistä tutkimusta. Tässä ja muissa teoksissaan Burke osoitti, että ihmiset järjestävät havaintonsa, kielensä, yhteiskuntansa ja uskontonsa hierarkioiden pohjalta, kuten uskonnollisessa nousussa maallisesta elämästä ikuiseen elämään. Burke väitti, että merkittävä inhimillinen keksintö on kielteisyys, joka tekee symbolisen merkityksen ja siitä seuraavan inhimillisen yhteiskunnan mahdolliseksi, koska kaikki käsitykset siitä, että jokin on, riippuvat implisiittisestä väitteestä, että se ei ole jotain muuta. Ihmisen halu järjestykseen ja täydellisyyteen johtaa syyllisyys-uhri-parannus-palautus-palautus -sykleihin, kuten kristillisessä uskonnossa ja Burken mukaan koko historiassamme ja jokapäiväisessä kokemuksessamme. Elämäntyö johti Burken määritelmään ihmisestä, jonka hän esitti teoksessaan Language as Symbolic Action (1966). Hän väitti: ”Ihminen on / symboleja käyttävä (symboleja tekevä, symboleja väärin käyttävä) eläin / negatiivisen keksijä (tai negatiivisen moralisoima) / erotettu luonnollisesta olotilastaan itse valmistamillaan välineillä / hierarkian hengen ajama (tai järjestyksen tajun liikuttama) / ja täydellisyyden mädättämä.”

Burken teokselle oli ominaista se, että se sovelsi elementtejä sekä antropologiasta että psykoanalyysistä. Monet ylistivät hänen näiden tieteiden käyttöä, mutta toisten mielestä hän laiminlöi niiden metodologioiden täydellisen soveltamisen ja valitsi sen sijaan eräänlaisen smorgasbord-lähestymistavan, jossa hän otti vain haluamiaan näkökohtia. Kirjassaan Psychoanalysis & American Literary Criticism Louis Fraiberg kuvaa Burken lähestymistapaa. Fraiberg väittää: ”Psykoanalyysiä ei voi olla olemassa ilman sanoja, mutta tämä ei tarkoita, että sanat olisivat siinä ainoita tärkeitä asioita. Burke on syyllistynyt siihen, että hän on pitänyt osaa kokonaisuutena, ja tämä on heittänyt koko hänen kriittisen näkemyksensä epäselväksi.” Vaikka Burkella oli arvostelijoita, hänellä oli myös merkittävien kirjallisuuden henkilöiden, kuten W. H. Audenin ja John Crowe Ransomin, tuki.

Burke sai elämänsä aikana monia palkintoja, muun muassa Brandeisin yliopiston luovan taiteen palkinnon 1967, National Endowment for the Arts -palkinnon 1968, National Council on the Arts -palkinnon 1969, National Institute of Arts and Letters -instituutin kultaisen ansiomitalin 1975 ja National Medal for Literature -palkinnon 1981. Hän sai myös Elmer Holmes Bobst -palkinnon vuonna 1984. Burke sai apurahoja lukuisilta järjestöiltä, kuten Princeton Institute for Advanced Study (1949), Stanfordin yliopisto (1957) ja Rockefeller Foundation (1966). Hän kuoli sydämen vajaatoimintaan 19. marraskuuta 1993 Andoverissa, New Jerseyssä.