Helmikuun 2. päivän aamuna 2017 yli 3500 poliittista johtajaa, sotilasjohtajaa ja yritysmogulia kokoontui kananmunien, makkaran, muffinssien ja rukouksen ääreen. Washingtonissa järjestetty kokoontuminen, 65. kansallinen rukousaamiainen, on tilaisuus uusille ystäville ja vanhoille työtovereille 50 osavaltiosta ja 140 maasta murtaa leipää ja solmia yhteyttä Jeesuksen nimessä.

Helmikuun ensimmäisenä torstaina koolle kutsuttuun kokoontumiseen, joka vuoteen 1970 asti tunnettiin nimellä Presidential Prayer Breakfast, on aina osallistunut Yhdysvaltain valtionpäämies.

Amerikkalaisen uskontohistorian tutkijana minua kiehtoo se, miten presidentit neuvottelevat kirkon ja valtion välisten suhteiden ja uskonnon ja politiikan välisten sekaannusten koukeroista. Useimmat välttelevät edellistä yrittäessään hyötyä jälkimmäisestä. Siksi rukousaamiainen on huomionarvoinen – se tarjoaa johtajille tilaisuuden esiintyä pikemminkin Kristuksen palvelijoina kuin mahtipontisina valtionpäämiehinä.

Rukous ensin

Presidentti Dwight Eisenhower aloitti perinteen järjestämällä ensimmäisen aamiaisen vuonna 1953. Eisenhower suhtautui aluksi varauksellisesti rukousaamiaiselle osallistumiseen, mutta evankelista Billy Graham sai hänet vakuuttuneeksi siitä, että se oli oikea ratkaisu.

Puhuessaan kuulijoille, joihin kuului muun muassa Graham, hotellimagnaatti Conrad Hilton ja 400 poliittista, uskonnollista ja liike-elämän johtajaa, Eisenhower julisti, että ”kaiken vapaan hallituksen perustana on syvästi koettu uskonnollinen usko.”

Tänään ”Ike” – 34. presidentin lempinimi – ei muisteta olevan syvästi uskonnollinen.

Hän kasvoi kuitenkin hurskaassa kotitaloudessa, joka kuului River Brethren -ryhmään, joka on mennoniittien haara. Hänen vanhempansa antoivat hänelle nimen Dwight Moodyn mukaan, kuuluisan 1800-luvun evankelistan, joka vertasi maailman tilaa uppoavaan laivaan ja totesi,

”Jumala on antanut minulle pelastusveneen ja sanonut… ’Moody pelasta kaikki, mitä voit.”

Pian valintansa jälkeen vuonna 1952 Eisenhower kertoi Grahamille, että maa tarvitsee hengellistä uudistusta. Eisenhowerille usko, isänmaallisuus ja vapaa yrittäjyys olivat vahvan kansakunnan perusta. Mutta näistä kolmesta usko oli etusijalla.

Kuten historioitsija Kevin Kruse kuvaa kirjassaan ”One Nation Under God”, uusi presidentti teki tämän selväksi heti ensimmäisenä virkaanastujaispäivänään, kun hän aloitti päivänsä virkaanastujaisia edeltävällä jumalanpalveluksella kansallisessa presbyteerikirkossa.

Valan vannomisessa Eisenhowerin käsi lepäsi kahdella Raamatulla. Kun virkavalan vannominen päättyi, uusi presidentti lausui spontaanin rukouksen. Ympärillään olevien yllätykseksi Eisenhower vetosi Jumalaan, jotta hän ”tekisi täydelliseksi ja täydelliseksi omistautumisemme kansan palvelemiseen.”

Mutta kun Kansasin senaattori Frank Carlson, joka oli harras baptisti ja kristitty johtaja, pyysi ystäväänsä ja kansalaistoveriaan osallistumaan rukousaamiaiselle, Eisenhower kieltäytyi – luonnostaan sopimattomalta tuntuvalla tavalla.

Mutta Graham välitti, Hilton tarjosi hotelliaan ja loppu on historiaa.

Strateginen siirto

On mahdollista, että Graham saattoi käyttää aamiaisen teemaa ”Hallitus Jumalan alaisuudessa” saadakseen presidentin osallistumaan. Eisenhower edisti Jumalaa ja uskontoa koko virkakautensa ajan.

Kun hän tunnetusti sanoi lehdistölle: ”Hallituksellamme ei ole mitään järkeä, ellei se perustu syvästi koettuun uskonnolliseen uskoon, enkä välitä siitä, mikä se on”, hän ei osoittanut pinnallista tai toiveikasta suhtautumista uskoon. Pikemminkin, kuten Iken pojanpoika David Eisenhower selitti, hän puhui Amerikan ”juutalais-kristillisestä perinnöstä.”

Totuus on, että Ike oli kristitty, mutta hän oli myös realisti. Työskentely ”Jumalan alaisen hallituksen” puolesta oli kattavampaa kuin kristillisen kansakunnan vaatiminen. Se oli myös strategista. Hänen johdollaan lause ”Jumalan alaisuudessa” lisättiin uskollisuudenvalaan ja ”In God We Trust” painettiin maan rahaan. Mutta kansallisen rukousaamiaisen laillistaminen oli merkittävä saavutus.

Poliittinen kokous?

Kansallinen rukousaamiainen on kasvanut tasaisesti vuosien varrella – 400 osallistujasta lähes 4 000:een. Yhdysvaltain presidentin läsnäolo on tehnyt tapahtumasta vetonaulan maailman johtajille ja verkostoitumiselle ennen aamiaista ja sen jälkeen.

Sosiologi D. Michael Lindsay kuvaili vuonna 2006 ilmestyneessä lehtiartikkelissa aamiaista ”todellisena poliittisen ja evankelisen maailman ’kuka on kuka'” -ryhmänä. Kutsuissa sitä pidetään tilaisuutena ”etsiä Herran johdatusta ja voimaa … ja uudistaa kansakuntamme ja itsemme omistautuminen Jumalan tarkoitukselle.”

Mutta Lindseyn aamiaiselle osallistuvien miesten kanssa käymien keskustelujen mukaan suurin osa osallistuu aamiaiselle pikemminkin poliittisista syistä, kuten Yhdysvaltain presidentin tapaamisen vuoksi, kuin sen hengellisyyden vuoksi.

Monille lopputuloksena on uusien ystävien saaminen uskonnollisiin, poliittisiin ja liike-elämän johtajiin. Tarjolla on myös mahdollisuuksia liittoutumisiin, jotka voisivat tapahtua poissa julkisesta tarkkailusta. Esimerkiksi vuonna 2010 The New York Times kirjoitti aamiaisen sponsoreiden ja Ugandan homoseksuaalien vainon mahdollisista yhteyksistä.

Opas vallanpitäjille

Rukousaamiaisen menestys olisi ilahduttanut tapaamisten takana olevaa metodistipappia Abraham Vereideä. Vereide muutti Norjasta vuonna 1905 19-vuotiaana. Monien vuosien ajan hän palveli alhaalla olevia ja syrjäytyneitä – yhteiskunnan hylkäämiä.

Hän perusti Goodwill Industriesin Seattlessa ja tarjosi avustustyötä koko laman ajan. Mutta kun Vereide näki, miten vähän edistystä hän oli saanut aikaan, hän käänsi huomionsa köyhien auttamisesta vallanpitäjien ohjaamiseen.

Kirjailija Jeff Sharletin mukaan Vereiden perimmäinen tavoite oli ”Kristukseen sitoutuneiden miesten hallitseva luokka, joka oli sidottu voideltujen yhteisöön”. Fundamentalistina ja teokraattina hän uskoi, että vahvojen, Kristukseen suuntautuneiden miesten tulisi hallita ja että ”militantit” liitot tulisi murskata. Vuodesta 1935 kuolemaansa vuonna 1969 hän ohjasi monia poliitikkoja ja liikemiehiä, jotka olivat samaa mieltä.

1940-luvulla Vereide järjesti pieniä rukousaamiaisia paikallisille johtajille ja liikemiehille Washingtonissa.

Ryhmät olivat suosittuja, mutta hän halusi levittää ja laajentaa niitä. Senaattori Frank Carlson oli Vereiden läheinen ystävä ja tukija. Kun Eisenhower, ensimmäinen republikaanipresidentti sitten Herbert Hooverin, valittiin, Vereide, Graham ja Carlson näkivät tilaisuuden laajentaa yhteistä tehtäväänsä kristittyjen johtajien vaalimisessa.

Aamiaishetken hyödyntäminen

Sen jälkeen presidentit ovat käyttäneet rukousaamiaisia imagonsa kirkastamiseen ja agendansa edistämiseen. Vuonna 1964 presidentti Lyndon Johnson puhui John F. Kennedyn salamurhaa seuranneista ahdistavista päivistä ja halustaan rakentaa Jumalalle muistomerkki maan pääkaupunkiin.

Richard Nixon sanoi vuoden 1969 valintansa jälkeen puhuessaan, että rukous ja usko auttaisivat Amerikan taistelua maailmanlaajuisen rauhan ja vapauden puolesta. Vuonna 1998 Bill Clinton, joka joutui kohtaamaan syytöksiä, joiden mukaan hänellä olisi ollut seksisuhde Valkoisen talon harjoittelijaan, pyysi rukouksia, jotta ”voisimme viedä maamme korkeammalle tasolle.”

Mutta vaikka presidentit ovat varovaisia rukoustensa suhteen ja suosivat yleisluonteisia sanoja yksityiskohtien sijasta, pääpuhujat (jotka ilmoitetaan vasta tilaisuuden aamuna) ovat suorasukaisia.

Vuonna 1995 Äiti Teresa tuomitsi abortin, kun naisten valinnanvapautta kannattanut Presidentti Clinton kuunteli sitä hiljaisesti. Vuonna 2013 lastenneurokirurgi Ben Carson moitti maan ”moraalista rappiota ja finanssipoliittista vastuuttomuutta” presidentti Barack Obaman istuessa yleisön joukossa.

Ja vasta viime vuonna Hollywoodin voimapariskunta Roma Downey ja Mark Burnett, jotka tuottivat televisiossa minisarjan ”Raamattu”, kertoivat, miten heidän kristillinen uskonsa johti heidät luomaan ”perheystävällistä viihdettä”, jonka he toivoivat innoittavan katsojia puhumaan Jumalasta, rukouksesta ja Raamatusta.

Muutoksia ajan myötä

Niin kuin puhujat ovat monipuolistuneet, niin myös osallistujat. Mukana on muslimeja ja juutalaisia sekä kaikenlaisia kristittyjä. The Fellowship Foundation, Vereiden perustama järjestö, joka sponsoroi aamiaista, pitää kansallista rukousaamiaista osallistavana tapahtumana. Hillary Clinton on osallistunut, samoin Tony Blair, senaattori Joseph Lieberman ja muusikko Alison Krauss.

Mutta vaikka aamiainen on avoin teltta, sitä edeltävät ja seuraavat päivät täyttävät pienet seminaarit ja keskustelut ovat eksklusiivisia. Näissä kokouksissa, joita myös Fellowship Foundation järjestää, kutsutaan yhteen papistoa, poliitikkoja, sotilasjohtajia ja liikemiehiä korkean tason keskusteluihin uskon, vallan ja rahan maailmanlaajuisista yhtymäkohdista. Presidentti ei osallistu näihin tapaamisiin, mutta hänen luottamushenkilönsä osallistuvat.

Muistuttaessaan kuulijoille, että ”minä korjaan asioita”, presidentti Trump lupasi olla ”kovempi” kansainvälisissä suhteissa ja suojella uskonnonvapautta. Erityisesti hän lupasi kohdata terrorismin ”julmasti”, ryhtyä ”tarvittaviin toimiin” vaarallisia maahanmuuttajia vastaan ja ”tuhota” Johnsonin lisäyksen, joka rajoittaa uskonnollisten järjestöjen osallistumista poliittisiin kampanjoihin.

Leveämpään sävyyn uusi presidentti pudotti ”helvetti” sanan improvisoidussa kohteliaisuudellaan senaatin kappalainen Barry Blackille ja ehdotti rukousta, joka auttaisi ”Celebrity Apprentice” -ohjelman seuraajan Arnold Schwarzeneggerin katsojalukuja.

Tämä artikkeli julkaistiin alunperin osoitteessa The Conversation. Lue alkuperäinen artikkeli.

Diane Winston on apulaisprofessori ja Knight Centerin median & uskonnon professuuri Etelä-Kalifornian yliopiston Annenberg School for Communication and Journalismissa

.