Don’t Stop Believin’. En ole kuullut noita sanoja pitkään aikaan.
Don’t Stop Believin’. En ole kuullut noita sanoja pitkään aikaan.
Joo, se olen minä. ”Just a small-town girl.” Olen edelleen se tyttö, vain eri pikkukaupungissa. Kävi ilmi, että keskiyön juna, joka oli matkalla minne tahansa, jätti minut juuri Lancasterissa, Pennsylvaniassa: amishien kotikaupungissa.
Heti kun astuin ulos junasta ja näin yhtään paljasta nilkkaa, tiesin, että elämäni muuttuisi lopullisesti. Tuntemattoman jännityksen pitäisi olla puolet elämän hauskuudesta, mutta kun tuntematon on se, onko maissi ”polvenkorkuista heinäkuun neljänteen päivään mennessä” vai ei, no, se voi olla hieman pettymys. Keskiyön junani oli itse asiassa aamukahdeksalta lähtevä Amtrak-juna, joka oli täynnä ”Mrs. Yoder’s Quilting Bee Clubin” mainoksia. Varoitusmerkit olivat olemassa.
Vaikka tämä elämä ei ole ollut täynnä seikkailuja, joita toivoin, olen huomannut, että tässä pikkukaupunkielämässä on omat jännityksensä. Ja ajattelin, että kun olet amish-maalla, tee niin kuin amishit tekevät, äläkä koskaan lähde pois! Mitä voin sanoa? Kävi ilmi, että olen ihastunut suoraan lehmästä saatavaan maitoon ja yhteen ruokakauppaan 7 000 neliökilometriä kohden! Lisäksi uusi amish-perheeni sai hyvät naurut siitä, että halusin sisävessan. Olin niin naiivi!
Tämä matka on kasvanut minuun päivä päivältä. Toki ajattelin, että tässä vaiheessa elämääni seisoisin Times Squarella ainoan todellisen rakkauteni kanssa katselemassa kaupungin suuria valoja. Mutta aika ihanaa on myös kävellä maatilalla hevoskärryillä mieheni Abrahamin kanssa, jonka mielestä vyötärönpituiset letit saavat minut näyttämään Jumalan lapselta.
Olen oppinut hyväksymään, että elämä ei ole pelkkää laulamista savuisissa huoneissa, jotka tuoksuvat viiniltä ja halvoilta hajuvesiltä. Se on 48 laulavaa lasta sunnuntaisin pölyisessä ladossa, joka tuoksuu Kristuksen vereltä ja tuoreelta lannalta. En sano, että se on parempi tai huonompi. Vain erilainen.
Tiedättehän, mitä sanotaan – jotkut voittavat, jotkut häviävät. Mutta sitä he eivät kerro teille, että jotkut eivät voita eivätkä häviä. Jotkut päätyvät ikuisiksi ajoiksi pelaamaan leikkiä nimeltä Iso vanha kori, jossa on mukana kori, lankaa ja tilan tuhmimman lapsen oikea kenkä. Se on hauskaa mutta hämmentävää.
Kun hyppäsin tuohon junaan, elin yksinäisessä maailmassa. Mutta nyt, kaksi vuosikymmentä myöhemmin, asun maatilalla kirjaimellisesti 50 muun ihmisen kanssa ja 12 heistä on omia jälkeläisiäni. Miten voit olla yksinäinen, kun sinulla on Jedediah, Eli, Bet, Samuel, Abigail, Abram, Hanna, Jaakob, Ruut, Iisak, Joona ja Hesekiel seuranasi! Puhumattakaan pienestä Ismael-vauvasta, joka on tulossa! Hyvästi tuntemattomat ihmiset, jotka odottavat bulevardilla, hei 32 läheisintä perheenjäsentäni, jotka odottavat kylpyhuoneen oven ulkopuolella, kun synnytän ammeessa.
Ennen etsin yöllä pelkkiä katuvaloja käyttäen. Nyt tiedän, että ongelmani ei ollut etsiminen, vaan sähkön käyttäminen tulevaisuuteni näkemiseen. Nyt ymmärrän. Mikään ei vedä vertoja Raamatun lukemiselle heikon öljylampun avulla. Valon näkemiseen ei tarvita sähköä.
Lakkasinko uskomasta? En sanoisi niin. Uskon vain nyt eri asioihin. Elämä on monimutkaisempaa kuin laittaa tulevaisuus 20 dollarin junalipun varaan. Kyse ei ole siitä, että haluaa jännitystä. Kyse on siitä, että katsoo itseensä ja kysyy: ”Mitä todella haluat?” ja sitten tuomitsee sen paholaisen kiusauksena. Kyse ei ole siitä, että elän itselleni ja kaikille maallisille toiveilleni, kuten Facebookille ja Wendyn 4 Double Dave -hampurilaiselle 4 dollarilla. Kyse on siitä, että dominoin ”Little Farmer Man” -markkinoita joka lauantai kello 10.00-15.00 erinomaisina vajanrakentajina ja ylpeänä rouva Yoderin Quilting Bee -kerhon jäsenenä. Ja mikä tärkeintä, kyse on siitä, että tiedämme, että perhe on etusijalla ja että noppien heittäminen on uhkapeliä, joka on synti.
En enää odota, että ilta jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Tiedän nyt, että elämäni jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Ja sitten kun kuolen, se jatkuu ja jatkuu ja jatkuu vielä lisää.