Jesse Eisenberg kertoi hiljattain The National -lehden haastattelussa, että hän ottaisi mielellään uudelleen roolinsa Mark Zuckerbergin roolissa vielä kerran huhutussa The Social Networkin jatko-osassa. ”Et voi näytellä roolia niin monta kertaa, että se vanhenisi”, Eisenberg sanoi, ”koska jos olet vastuullinen näyttelijä, löydät vaistomaisesti erilaisia asioita hahmosta.”

Eikö olekin totta. Oscar-ehdokkaana olleella suorituksellaan Eisenberg muokkasi täysin sen, miten suurin osa maailmasta suhtautui Facebookin perustajaan – ja tämä vaikutelma on kantanut vuoteen 2020, jolloin Zuckerberg on aktiivisempi kuin koskaan.

Se on suuri vastuu näyttelijälle – suuri vastuu, jonka Eisenberg ottaa avoimesti vastaan. Astuessaan hahmon kenkiin Eisenberg etsii syvempää yhteyttä kyseiseen henkilöön. Eikä tuo yhteys katoa vain siksi, että hän astuu ulos roolista.

”Minulla on luultavasti enemmän sympatiaa kuin keskivertoihmisellä”, Eisenberg kertoi The Nationalille, ”vain siksi, että olen näytellyt elokuvaversiossa hänestä ja siksi pakottanut itseni myötätuntoon hänen ahdinkoaan kohtaan. Kun näen hänet uutisissa, tunnen luultavasti enemmän kiintymystä kuin useimmat ihmiset, varsinkin viime aikoina.”

Olisikin tietysti hämmästyttävää nähdä, miten Eisenberg tuo kaikki nämä tunteet nykypäivän Zuckerbergin kuvaukseen. Mutta ollakseni rehellinen, olisin paljon kiinnostuneempi näkemään yhden Hollywoodin aliarvostetuimmista näyttelijöistä herättävän henkiin toisen roolin – hahmon, jota hän myös kutkuttaa asettua uudelleen.

Puhun Teräsmiehen suurimmasta vastustajasta: Lex Luthoria.

Valitettavasti niin tuskin koskaan tapahtuu. DC Extended Universe näyttää olevan kulissien takana jatkuvassa myllerryksessä, ja Warner Bros. on ilmeisesti eronnut miehestä, joka ohjasi Eisenbergin Batman v Superman: Dawn of Justicessa, Zack Snyderista.

Yleisön vastaanotto oli niin huono kyseiselle elokuvalle ja Snyderin seuraavalle DC-elokuvalle, Justice Leaguelle, että Snyder sai käytännössä potkut ohjaamasta enää muita DCEU:n supersankariyrityksiä. Eisenberg kertoi The Atlantic -lehdelle, ettei hän enää ”edes tiedä, tietävätkö he, mitä he tekevät elokuvien kanssa”, joten näyttää siltä, että Warner Bros. on viemässä Justice Leaguen lähestyvää jatko-osaa – elokuvaa, jossa kiusoiteltiin Eisenbergin paluuta post-credits-kohtauksessa – eri polkua pitkin.

Se olisi sääli, sillä Eisenberg kuvitteli Lex Luthorin roolin niin kuin kukaan muu. Eikä se johdu siitä, että Eisenberg on valtava sarjakuvanörtti ja ymmärsi hahmon mytologian sisältä ja ulkoa – vaan siitä, että Eisenberg kanavoi Lex Luthorissa jotain niin erityistä ja hermostuttavaa, joka puhutteli maailmamme vahvasti polarisoitunutta ja politisoitunutta ilmapiiriä.

Los Angeles Timesin artikkelissa Eisenberg sanoi: ” on ensiluokkainen narsisti, mutta mutkikas myös siinä mielessä, että hän on hirveän häiriintynyt ja kilpailuhenkinen ja kostonhimoinen. Hän ei näe Teräsmiestä jonain, jonka voi tuhota, vaan aitona uhkana ihmiskunnalle.”

Tämä on hyvin erityinen, filosofinen, vivahteikas näkemys elokuvasta…josta useimmat ihmiset eivät välittäneet tai nähneet siinä suurta arvoa. Vuonna 2016 Batman v Superman sai kriitikoilta pilkkaa (kuten suurin osa Snyderin elokuvista) ja sarjakuvafaneilta tuhoa. Jopa satunnaiset elokuvakävijät tuntuivat tyrmistyvän Snyderin oudoista henkisistä kuvista ja eksistentiaalisesta pohdiskelusta.

Ja yksi elokuvan suurimmista kohteista oli Eisenberg, joka antoi Lex Luthorille oudon uuden käänteen. Batmanin fanit valittivat, että Eisenberg oli liian hölmö ja maaninen kuin Jokeri; että hän haisi nuorilta, omahyväisiltä liikemiehiltä, jotka tulvivat Piilaaksoon; että hän ei sisäistänyt sitä miehisyyttä, joka Lex Luthorin hahmoon klassisesti liittyy. Todellisuudessa sarjakuvafanit näkivät vain näyttelijän, joka ei edustanut heidän perinteistä käsitystään hahmosta.

Mutta jos he olisivat olleet avoimia Eisenbergin tulkinnalle klassisesta superroistosta, nuo kriitikot eivät olisi nähneet näitä hahmon ominaisuuksia puutteina – he olisivat tunnistaneet elokuvan laajemman kommentin yhteiskuntamme näennäisesti ikuisesta moraalis-henkis-kulttuurisesta konfliktista.

On hassua, että Eisenberg haluaa näytellä Zuckerbergiä uudestaan elokuvassa… koska – kuten Jordan Johnson huomauttaa elokuvan analyysissään – Eisenberg esitti pohjimmiltaan ilkeää, hourailevaa versiota Facebookin perustajasta elokuvassa Batman v Superman.

”Jesse Eisenberg, joka selvästi muistuttaa roolihahmoaan Facebook-moguli Mark Zuckerbergistä”, Johnson kirjoittaa, ”päivittää Luthorin kenties ensimmäiseksi aidosti vuosituhannen vaihteen elokuvapahikseksi: maalliseksi, ylimieliseksi, oikeutetuksi, narsistiseksi, pakkomielteiseksi pyrkimyksessään hajottaa vanhan kaartin arvot.”

Vaikka useimmat sarjakuvafanien valitukset Eisenbergin esityksestä olivat rajoittavia ja rajoittavia, Johnsonin lukema Eisenbergin vertaansa vailla olevasta Lex Luthorin esittämisestä on silmiä avaava ja kiehtova. Mahtipontinen aura, naseva käytös, tuhatvuotissukupolveen liitetty itseriittoinen asenne? Se kaikki oli Eisenbergin kanavoimaa. Tuo näkemys Teräsmiehen suurimmasta vihollisesta oli osa Batman v Supermanin väärinymmärrettyä kaavaa, joka jätti niin monet elokuvakävijät ymmälleen vuonna 2016.

Mutta nyt asiat ovat toisin. Ennen vuotta 2016 poliittinen ilmapiirimme ei ollut vielä saavuttanut murtumispistettään – mutta Donald Trumpin valinnan jälkeen poliittisten ideologioiden, rotujen, sukupuolten ja sukupolvien välinen vihamielisyys ja irrallisuus kiihtyi ennennäkemättömälle tasolle.

Mikä saa minut miettimään: miten ihmiset ottaisivat Batman v Superman: Dawn of Justicen vastaan nykyisessä ilmapiirissämme? Näkisikö yhä riitaisampi yleisö Teräsmiehen nyt määrittelemättömänä jumaluutena, joka (kuten Neil deGrasse Tyson elokuvassa asian ilmaisee) haastaa oman käsityksemme tärkeysjärjestyksestä maailmankaikkeudessa? Näkisivätkö he Lex Luthorin nyt nuoremman sukupolven hillittömän egon ja ihmiskuntaan kohdistuvan uskonpuutteen edustajana? Ja näkisivätkö he nyt Batmanin yhteiskunnan sisäisen tietoisuuden ilmentymänä, joka on näiden ääripäiden välissä?

Vuonna 2016 Eisenberg tunnisti varmasti nämä dynamiikat, jotka ovat ratkaisevia elokuvan arvostamisen kannalta, kuten tuosta Los Angeles Timesin artikkelin sitaatista käy ilmi – kun taas suurin osa vuoden 2016 elokuvakävijöistä ei ilmeisesti tunnistanut.

Mutta vuonna 2020 minusta tuntuu, että maailma olisi nyt Eisenbergin kanssa samoilla linjoilla. Mikä tarkoittaa, että näyttelijän kiehtova näkemys DC-universumin iljettävimmästä ja tuhoisimmasta pahiksesta olisi uskomattoman relevantti nykyisessä epävakaassa poliittisessa ilmapiirissämme.

Ainoa ongelma on… Snyder ei ole tulossa takaisin lopuille Justice League -elokuville. Ja huolimatta Justice Leaguen huikeasta maailmanlaajuisesta menestyksestä (658 miljoonaa dollaria kansainvälisessä lipputulotilastossa), näyttää siltä, että Warner Bros. haluaa viedä franchising-elokuvasarjaa täysin eri suuntaan. Nämä kaksi tekijää tarkoittavat, ettemme ehkä näe Lex Luthoria tulevissa Justice League -elokuvissa, tai sitten emme näe Eisenbergin asuttavan roolia.

Mutta entä jos nyt näkisimme Lex Luthorin sellaisena kuin Eisenbergin tavoitteena oli esittää hänet? Mitä jos tunnistaisimme Luthorin julkean narsismin, hänen sammumattoman egonsa, hänen jäykän uskonsa ihmiskunnan turhuuteen? Entä jos voisimme sitten heijastaa nämä kyyniset asenteet takaisin yhteiskuntaan, joka on hajanaisempi kuin koskaan?

Batman vastaan Teräsmies -elokuvan ongelma ei ollut elokuvantekemisessä, käsikirjoituksessa tai näyttelijäntyössä – elokuva yksinkertaisesti julkaistiin väärään aikaan ja väärässä paikassa. Nyt on kuitenkin aika miettiä uudelleen elokuvan ytimessä oleva moraalinen konflikti. Nyt on hyvän puolustajien aika torjua itsekeskeisyyden uhka. Nyt on aika löytää merkitys merkityksettömältä näyttävän sumun keskeltä.

Nyt on Jesse Eisenbergin aika elvyttää meidät uudelleen Lex Luthorin upealla ja tuomitsevalla esittämisellä.