Muutama vuosi sitten erään tähtitieteilijän poika esitti kysymyksen, jollaisen vain lapset ja nerokkaat astrofyysikot keksivät: Voiko kuulla olla kuu? Carnegie Institution Observatoriesin Juna Kollmeier ei osannut vastata lapsensa kyselyyn, mutta hän tajusi, että ajatuksen tutkiminen voisi auttaa vastaamaan kysymyksiin siitä, miten kuut muodostuvat, ja jopa paljastaa osan aurinkokunnan salatusta historiasta, raportoi Ryan F. Mandelbaum Gizmodossa.

Tulokset, jotka hän kirjoitti yhdessä Bordeaux’n yliopiston tähtitieteilijä Sean Raymondin kanssa, julkaistiin hiljattain lyhyessä artikkelissa nimeltä ”Can Moons Have Moons?” preprint-palvelimella arXiv.org, joka isännöi vielä vertaisarvioimattomia tutkimuksia. Tutkimus on kuitenkin herättänyt vielä suuremman kysymyksen, joka on nyt saanut tieteellisen Twitter-keskustelun kiihtymään. Mikä on kuun kuu?

Kollmeier ja Raymond tutkivat tutkimuksessaan, mitä tapahtuisi pienelle alakuulle, joka kiertää toista kuuta. Paperin mukaan he havaitsivat, että useimmissa tapauksissa alakuulle ei vain ole tarpeeksi tilaa kiertää toista kuuta. Vuorovesivoimat vetäisivät pienen kuun kohti isäntäplaneettaa ja repisivät minikuun palasiksi.

Voidakseen säilyä hengissä alamondin on oltava pieni – halkaisijaltaan korkeintaan kuusi mailia. Sen on myös kierrettävä suurta kuuta, jonka painovoima riittää pitämään sen paikallaan, ja sen on oltava riittävän kaukana isäntäplaneetasta, jotta se voi suorittaa oman kiertoratansa. On käynyt ilmi, että useat aurinkokuntamme kuut täyttävät tämän vaatimuksen ja voisivat isännöidä alikuita, kuten Titan ja Iapetus, jotka kiertävät Saturnusta, sekä Callisto, joka kiertää Jupiteria. Jopa oma kuumme on sopivan kokoinen ja etäisyydellä Maasta, jotta se voisi mahdollisesti isännöidä omaa kuuaan.

Tutkijat kirjoittavat, että sen selvittäminen, miksi yhdelläkään paikallisista kuistamme ei ole omaa lemmikkikuuta, voisi kertoa meille siitä, miten kuut ja planeetat muodostuvat. Ja, he ehdottavat, että meidän pitäisi katsoa, onko hiljattain löydetyllä Kepler 1625b:tä kiertävällä eksokuuehdokkaalla myös oma kuunsa.

”Olemme todella vasta raapaisemassa pintaa sen suhteen, miten voimme käyttää alakuunien puuttumista selvittääksemme varhaishistoriaamme”, Kollmeier sanoo Mandelbaumin mukaan.

Kirjoituksessaan tähtitieteilijät kutsuvat kuiden kuita yksinkertaisesti nimellä ”alakuu”. Kollmeier kertoo kuitenkin Natasha Frostille Quartz-lehdessä, että käyttö oli vain henkilökohtainen valinta, eikä mitään virallista sanaa ole vielä olemassa. Kuun kuille on ehdotettu muitakin termejä, kuten moonmoons, moonitos, moonettes ja moooons.

”IAU:n on päätettävä!” Kollmeier sanoo.

Se on jo ponnahtanut esiin myös tieteen piirissä: Astrofyysikko Duncan Forgan St. Andrewsin yliopistosta käyttää termiä moon-moon hiljattain myös arXiv.org-sivustolla julkaistussa artikkelissaan, joka itse asiassa julkaistiin päivää ennen Kollmeierin artikkelia, ja jossa käsitellään Kepler 1625:n eksokuuehdokkaan Kepler 1625:n kiertoradalla kiertävän asumiskelpoisen kuun mahdollisuutta.

Twitter esimerkiksi on tarttunut tyydyttävään tavoittamattomaan termiin ”moonmoon” (kuunkuuhun), jota ehdotti New Scientist -lehti, ja meemit ovat jo alkaneet. Yksi syy on se, että ”Moon Moon” oli jo useiden vuosien takainen suosittu meemi, jonka pääosassa oli derby susi, mikä on johtanut outoihin mash-upeihin.

Sarah Laskow Atlas Obscurassa selittää, että moonmoon on tarttunut, koska ”rekursiivisissa paikoissa” on jotain miellyttävää, kuten saarissa saarten sisällä, tulivuorissa tulivuorien sisällä ja meren halki kulkevissa joissa. Laskow ei ainakaan äänestä moonmoonin puolesta. Sen sijaan hän sanoo suosivansa rekursiivisten paikkojen etuliitteeksi joko sub- tai meta-, kuten submoon tai metamoon. Mutta hän myöntää, että kuukuut voivat olla kielellisellä kiertoradalla vielä jonkin aikaa.

”Mitä tahansa useimmat ihmiset päättävätkin kutsua näitä kiehtovia paikkoja, se tulee jäämään”, hän kirjoittaa.

”Mikä tahansa tuleekin voittajaksi – kuukuut, suurkuut, kuun neliöt, pesäkuut tai kuka tietää mitkä tahansa – tähtitieteilijöiden on todistettava, että ne ovat olemassa, ennen kuin kutsumme niitä joksikin muuksi.