Johnny Hodges, syntymänimi Cornelius Hodges, lisänimet Jeep ja Rabbit, (s. 25.7.1906 Cambridge, Massachusetts, USA – kuoli 11.5.1970 New York, New York), yhdysvaltalainen jazz-saksofonisti, joka oli Duke Ellingtonin orkesterin solisti. Hodges, joka oli tunnettu sointinsa kauneudesta ja balladien hallitsemisesta, kuului jazzin historian vaikutusvaltaisimpiin saksofonisteihin.

Aluksi Hodges oli itseoppinut muusikko, soitti rumpuja ja pianoa ennen kuin ryhtyi soittamaan sopraanosaksofonia 14-vuotiaana. Sen jälkeen hän sai opetusta legendaariselta Sidney Bechetiltä, joka oli yksi ensimmäisistä merkittävistä jazz-solisteista ja ehkä Hodgesin ainoa merkittävä vaikuttaja. Hän työskenteli Bostonissa ja New Yorkissa 1920-luvun puolivälissä soittaen Lloyd Scottin, Chick Webbin, Bobby Sawyerin, Luckey Robertsin ja Bechetin johtamissa yhtyeissä. Hän liittyi Duke Ellingtonin orkesteriin vuonna 1928 ja oli yhtyeen merkittävin solisti seuraavat neljä vuosikymmentä.

Hodges soitti lead alttoa Ellingtonin saksofonisektiossa; hänen melodialinjansa olivat tärkeä osa yhtyeen äänipalettia. Hän esiintyi lukemattomilla Ellingtonin levytyksillä ja osoitti taitonsa niin balladeissa (”Warm Valley”, ”Passion Flower”, ”In a Sentimental Mood”) kuin vauhdikkaissa numeroissa (”Things Ain’t What They Used to Be”, ”The Jeep Is Jumpin'”). Hän esitti aistillista eleganssia hallitsevan äänen kautta ja täydellisti portamenton käytön (tai ”smearing” jazzkielessä), jossa soitin liukuu nuotista toiseen slide-pasuunan tapaan. Hänen perustyylinsä ei muuttunut vuosien varrella, mutta hänen huomattava tekniikkansa ja harmoninen aistinsa takasivat sen, että hänen soolonsa kuulostivat aina tuoreilta ja nykyaikaisilta.

Hodges oli niin tiiviisti sidoksissa Ellingtoniin, että jazzfaneille tuli yllätyksenä, kun hän jätti yhtyeen vuonna 1951 muodostaakseen oman combonsa. Hodgesin bändissä soittivat muut Ellingtonin veteraanit kuten Lawrence Brown ja Sonny Greer sekä nuori John Coltrane. He saivat yhden hittilevyn, ”Castle Rockin”, mutta pysyvä menestys jäi saavuttamatta, ja yhtye hajosi vuonna 1955. Hodges liittyi uudelleen Ellingtonin orkesteriin ja pysyi Ellingtonin kanssa tämän kuolemaan asti, vaikka hän jatkoi sivuprojekteja ja johti satunnaisia levytyssessioita omalla nimellään.

Hodgesin vaikutus oli niin läpitunkeva amerikkalaisessa jazzissa, että myöhemmät saksofonistisukupolvet, jopa ne, jotka eivät koskaan kuulleet hänen soittoaan, ovat matkineet hänen tyyliään. Hän oli todellinen originaali, josta Ellington sanoi kerran: ”Johnny Hodgesilla on täydellinen ilmaisun riippumattomuus. Hän sanoo torvella, mitä haluaa sanoa… omalla kielellään, omasta näkökulmastaan.”