”Meditaatio” on epämääräinen termi.

Jopa englanninkielessä sillä on kaksi vastakkaista merkitystä: ajattelu ja ei-ajattelu. Mutta ei ole yllättävää, että koska sana meditaatio on peräisin latinasta, termi voi olla vielä hämmentävämpi, kun on kyse buddhalaisesta meditaatiosta ja sen viimeaikaisesta sivulajista, maallisesta mindfulnessista.

Pali-kaanonissa ei ole yhtä ainoaa sanaa meditaatiolle. Mindfulness (sati) on osa vipassana bhavanaa eli oivalluksen viljelyä. Se on myös osa kahdeksankertaista polkua – vaikkakin Pali-sanan ”sati” voi vastata tai olla vastaamatta Jon Kabat-Zinnin hyödyllistä määritelmää tuomitsemattomasta, hetkestä toiseen tapahtuvasta huomaamisesta.

Mutta sati on vain yksi kahdeksankertaisen polun meditatiivisista elementeistä – toinen tärkeä elementti on samadhi eli keskittyminen. Ja tässä kohtaa asiat muuttuvat mielenkiintoisiksi. Suurimmassa osassa Pali-kanonin keskustelua samadhista sitä ei kuvailla yksinkertaisesti vain yhden pisteen keskittymisenä yleensä, vaan erityisesti kykynä päästä neljään jhanaan – erillisiin, keskittyneisiin mielentiloihin.

Lopulta dhyana, sanskritin kielen jhana, muuttui kiinan kielessä chaniksi, ja myöhemmin japanin kielessä zeniksi. Näistä sanoista tuli suurin piirtein itse meditaation synonyymejä, ja myöhemmin ne samaistettiin erilaisiin erityisiin meditaatioharjoituksiin, kuten zazeniin.

Mutta Theravadan-perinteiden sisällä jhanoille tapahtui hassu juttu, erityisesti ”kuivan oivalluksen” burmalaisissa linjoissa, jotka kehittyivät länsimaiseen oivallusmeditaatioon ja sieltä edelleen sekulaariin mielen tarkkaavaisuuteen (engl. mindfulness): jhana katosi käytännöllisesti katsoen pois.

Miksi? Ehkä ongelma on siinä, että jhanan merkitys ei koskaan ollut täysin selvä. Suttat kyllä kuvaavat, millaisia nämä tilat ovat. Esimerkiksi toista jhanaa kuvataan usein ”sisäisen hiljaisuuden ja mielen ykseyden saavuttamisena … ilman sovellettua ja jatkuvaa ajattelua, ja jossa on keskittymisen synnyttämää iloa ja nautintoa”. Kuulostaa mukavalta, eikö? Palin kaanonissa esiintyy kymmeniä tällaisia kuvauksia.

Mutta miten sinne tarkalleen ottaen pääsee? Mistä tiedän, että se on jhana eikä vain ohimenevä miellyttävä mielentila? Mitä tarkoittaa ”astua ja pysyä” tuossa tilassa?

Kommentaarit, erityisesti viidennen vuosisadan Visuddhimagga, sanoivat, että jotta jhana olisi todellinen, sen täytyy olla täysin uppoutuva ja imeytyvä mielentila. Jos voit kuulla mitä tahansa, ajatella mitä tahansa tai edes huomata ajan kulumisen, et kokenut jhanaa.

Tällaisen korkean vaatimustason vuoksi jhanan viljelemisestä tuli vain eliitin harjoitus. Kaltaisillamme tavallisilla tomppeleilla ei ollut mitään mahdollisuuksia.

Siten, vaikka keskittymisen kehittäminen pysyi keskeisenä näissä buddhalaisen harjoittelun muodoissa, itse jhana ei pysynyt. Tämä oli valitettava kehityssuunta kahdesta syystä.

Ensiksikin, kun otetaan huomioon, että Buddha täsmentää tarkalleen, mitä hän tarkoittaa Oikealla keskittymisellä – jhanan viljelemisellä – on varmasti virhe hylätä käytäntö kokonaan. Miksi Buddha sanoisi, että jhana on olennainen ja että polku on kaikkien saavutettavissa, ja sitten määräisi harjoituksen, joka on saavuttamattomissa kaikille muutamaa lukuun ottamatta?

Lisäksi, kuten opettajani Leigh Brasington tiivisti hiljattain ilmestyneessä kirjassaan Oikea Keskittyminen (Right Concentration), suttoissa itsessään on lukuisia esimerkkejä ei-absorptiivisesta jhanasta. Eräässä tällaisessa kertomuksessa harjoittajat puhuvat toisilleen jhanaa kokiessaan, mikä tuskin sopii yhteen sen käsityksen kanssa, että jhana on kaiken imevää. (Visuddhimagga sanoo, että heidän on täytynyt olla psyykkisiä.)

Nyt on selvää, että jhana voi olla imukykyinen, ja silloin se on syvästi syvällinen. Minulla on ollut tällaisia kokemuksia pitkillä retriiteillä, ja monet opettajat opettavat niin vielä nykyäänkin. Mutta jhana on voimakas myös ilman täydellistä imeytymistä. Kuten thaimaalainen metsäopettaja Ajahn Chah sanoi, neljä jhanaa ovat kuin neljä vesialtaita; ne voivat olla syvempiä tai matalampia, mutta ne ovat samoja neljää allasta.

Tämä on toinen syy, miksi on sääli hylätä jhana: koska jhana on hyväksi sinulle. Kokemukseni mukaan jhanojen harjoittelusta ja opettamisesta on lukuisia hyötyjä sekä aloitteleville että edistyneille meditoijille. Tilat itsessään ovat niin syvällisiä, että ne ovat jo itsessään transformatiivisia, erityisesti ravistelemalla mielen irti kiintymyksestä muihin miellyttäviin mielentiloihin, olivatpa ne sitten hengellisiä tai farmakologisia tai muita. Niiden tuomaa nautintoa pidetään ”puhtaana.”

Ja sitten on niiden tärkein hyöty: ne kannustavat kohti heräämistä. Erään kuuluisan tiibetiläisen analogian mukaan keskittymisen kehittäminen on kuin teroittaisi miekkaa, joka katkaisee harhan pään. Yksinään keskittyminen ei vie sinua mihinkään. Mutta keskittyminen, ja erityisesti jhana, voi tehdä mistä tahansa meditaatioharjoituksesta helpompaa, terävämpää ja tehokkaampaa.

On kaksi muutakin, nykyaikaisempaa syytä, miksi nykyajan meditoijan tulisi harkita jhanan lisäämistä repertuaariinsa.

Ensimmäinen on monipuolisuus. Me kaikki ajaudumme silloin tällöin dharman rutiineihin. Harjoitukset tylsistyvät, ja jopa tylsyyden kanssa istuminen tylsistyy. Jhanan viljeleminen on todella erilaista kuin mindfulness ja muut suositut meditaatiomuodot; se kallistaa mielen eri tavalla, rakentaa erilaisia taitoja, tuottaa erilaisia hedelmiä. Ja vaikka jhanan saavuttaminen retriitin ulkopuolella on vaikeaa, ei ole vaikeaa siirtää jhanan taitoja jokapäiväiseen elämään, sisällyttämällä säännölliset istunnot keskittymiseen tai huomaamalla autuuden, tyyneyden ja niin edelleen terveet tunteet, kun niitä ilmenee. Jhana maustaa meditaatiota.

Jhanan vaaliminen vastaa mielestäni myös joihinkin tärkeisiin syihin, joiden vuoksi maallikot nykyään meditoivat: stressin vähentämiseen, rentoutumiseen ja autuuden tavoitteluun. Huolimatta sen käytöstä stressin vähentämiseen, oikein tehty mindfulness voi usein aiheuttaa stressiä, kun näkee haitallisia mielen tapoja, purkaa minää tai huomaa, miten kaikki syntyy ja menee ohi niin nopeasti. Luulen itse asiassa, että juuri mindfulness-meditaation keskittymisaspekti – rauhoittava, keskittävä ja keskittyvä osa – on se, joka itse asiassa viehättää useimpia aloittelevia meditoijia.

Meditaation ei tietenkään ole tarkoitus olla huumaavaa. Mutta useimmat aloittelevat meditoijat kokevat todellista dukkhaa ja etsivät keinoja sen vähentämiseksi. Mindfulness, metatietoisuus, oivallus ja todistajatietoisuuden rakentaminen ovat loistavia keinoja siihen. Mutta niin ovat myös keskittymisen, keskittymisen ja rauhallisuuden kehittäminen – ja siinä jhana-meditaatio on erinomainen.

Eikä vain aloittelijoille! Henkilökohtaisesti minulla on ”päivätyö” poliittisena asiantuntijana ja kolumnistina. Voin taata omakohtaisesta kokemuksesta, että samadhin rakentaminen on keskeinen osa omaa meditaatiovälineistöä. Rauhan saarekkeiden luominen kulttuurimme mielettömyyden keskelle antaa minulle mahdollisuuden levätä, latautua ja palata oikeudenmukaisuuden työhön.

Viime vuonna Leigh Brasington valtuutti minut opettamaan jhanaa opettajansa, Ven. Ayya Kheman, linjalla. Tämä menetelmä viljelee jhanaa sellaisena kuin se on kuvattu Palin kaanonissa, ei niinkään kommentaareissa. On kunnia johtaa ensimmäistä retriittiäni tällä tyylillä myöhemmin tänä syksynä. Kokemukseni mukaan jhana-meditaatio voi johtaa transformatiivisiin kokemuksiin, auttaa oivaltamistyössä, lisätä vaihtelua meditaatioharjoitukseen ja tarjota arvokkaita työkaluja nykyajan elämään. Se on elintärkeä osa kahdeksankertaista polkua.

Siksi kai se on siellä.