”Hän sanoi: ’Andy, olet parempi kuin menneisyytesi’ / Vinkkasi minulle ja tyhjensi lasinsa / Ristijalkaisena baarijakkaralla niin kuin kukaan ei enää istu.”
Näillä alkusanoilla Jason Isbell kaappaa kuulijansa elävillä mielikuvilla, autenttisella äänellä ja seksuaalisella jännitteellä, joka valuu ”Elephantin” reunoilta. Sanat kurottautuvat kaiuttimista ja tarttuvat kurkkuusi, uhaten murskata layrnxisi. Niinpä kuuntelet kuin elämäsi riippuisi siitä.
”Elephant” on rehellistä lauluntekoa, jota ei nykyään jaeta usein, tai ylipäätään milloinkaan – resepti lääkkeeksi narsistisiin hymneihin, joita riittää.
Isbell jatkaa: ”Hän sanoi: ’Andy, viet minut kotiin’ / Mutta tiesin, että hän suunnitteli nukkuvansa yksinään / Kantaisin hänet sänkyyn ja lakaisisin lattian karvoja pois.” Luoja, miten hellää on lakaisemaan syöpäpotilaan hiukset, jonka vieressä Andy haluaa nukkua. Tunnen, kuinka laulu antaa jyrkän puristuksen kurkkuuni. Näissä riveissä on kaunista se, että Isbell ei sorru melodramaattisuuteen, vaan antaa yksityiskohtiensa näyttää meille Andyn monimutkaiset tunteet. Kaikki lauluntekijät ottavat vivahteet huomioon.
Tässä on potkuri: ”Jos olisin nussinut häntä ennen kuin hän sairastui / En koskaan kuulisi sen loppua / Hänellä ei ole siihen nyt henkeä.” Se on kaiken hienon kirjoittamisen kipeä halu käärittynä kahteenkymmeneen neljään sanaan – se on inhimillinen olotila, sen haluaminen, mitä emme voi saada. Pejoratiivin käyttö tässä lisää laulun raakaa energiaa. Se ei ole laulu rakkauden helpoista tunteista; se on laulu kuolemasta, menetyksestä ja vittuilusta. Se on avoin haava.
”Elephant” ei myöskään syyllisty siihen syntiin, että se olisi vakava laulu syöpään kuolevasta ihmisestä. Laulu sisältää huumoria. Kuoleva nainen juo itsensä humalaan ja vitsailee syövästä ”sharecropper-silmillään ja melkein kadonneilla hiuksillaan”. Isbell osuu tässä tarinassa kaikkiin hänen käytettävissään oleviin tunnesävyihin. Nauramme kyynelistä huolimatta.
Kun laulu jatkuu, Andy ja tämä nainen laulavat kantrilauluja ja polttavat pilveä. Isbell kirjoittaa: ”Me polttaisimme nämä sätkät kuvassa / Itkisimme sitä, mitä ennen oli / Ja yrittäisimme jotenkin sivuuttaa norsun”. Isbell nostaa tupakoinnin suureksi protestin eleeksi heidän tulevaa epäoikeudenmukaisuuttaan vastaan.
Kertojan viimeisessä oivalluksessa hän valittaa: ”Yksi asia on minulle tosi selvä / Kukaan ei kuole arvokkaasti / Yritämme vain jotenkin sivuuttaa norsun”. Nuo rivit ovat hyytäviä ja sopivat tähän kertojaan. Hän käy läpi tämän kokemuksen ja ymmärtää, että elämä kusettaa eikä anna edes kunnon jäähyväisiä.
”Elephant” on biisi syövästä ja juomisesta ja tupakoinnista ja kantribiisien laulamisesta, mutta Isbell nostaa sen suuruuteen. Se on laulu ihmisenä olemisesta, kaikkine kipuineen ja ekstaaseineen mitä siihen liittyy. Se pitää sinua kurkusta kiinni kuiskaamalla. Se on liian rehellinen kappale Grammyyn, mutta minun rahoillani se on paras vuonna 2013 kirjoitettu kappale.
(Kuuntele nyt.)