Cromwellin vakuuttavat sotilasmenestykset Droghedassa Irlannissa (1649), Dunbarissa Skotlannissa (1650) ja Worcesterissa Englannissa (1651) pakottivat Kaarle I:n pojan Kaarle I:n ulkomaille maanpakoon siitä huolimatta, että hänet oli hyväksytty ja kruunattu Skotlannissa.

Vuosina 1649-1660 Englanti oli siis tasavalta Interregnumiksi (”valtakausien välillä”) kutsutun ajanjakson aikana. Sitä seurasi sarja poliittisia kokeiluja, kun maan hallitsijat yrittivät määritellä uudelleen ja luoda toimivaa perustuslakia ilman monarkiaa.

Interregnumin aikana Cromwellin suhde parlamenttiin oli levoton, ja sen aikana vallitsi jännitteitä, jotka koskivat perustuslain luonnetta ja ylivaltaa, asevoimien valvontaa ja keskustelua uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta.

Parlamentti hajotettiin vuonna 1653, ja Hallitusinstrumentin nojalla Oliver Cromwellista tuli lordi suojelija, joka myöhemmin kieltäytyi tarjouksesta valtaistuimelle.

Seuraavaksi seurasi lisää kiistoja parlamentin alahuoneen kanssa; eräässä vaiheessa Cromwell turvautui joidenkin armeijan kenraalimajureiden alueelliseen hallintoon. Cromwellin kuoltua vuonna 1658 ja hänen poikansa Richardin lyhytaikaisen protektoraatin epäonnistuttua armeija kenraali Monkin johdolla kutsui Kaarle I:n pojan kuninkaaksi Kaarle II:ksi.