Platonin kirjoittamassa Sokrateen apologiassa Sokrates puhuu oikeudelle sen jälkeen, kun hänet on tuomittu kuolemaan. Hän pohtii kuoleman olemusta ja tiivistää, että siitä on periaatteessa kaksi mielipidettä. Ensimmäinen on, että se on sielun tai tietoisuuden siirtyminen tästä olemassaolosta toiseen ja että kaikkien aiemmin kuolleiden ihmisten sielut ovat myös siellä. Tämä innostaa Sokratesta, koska hän voi käydä dialektisia tutkimuksiaan kaikkien menneisyyden suurten kreikkalaisten sankareiden ja ajattelijoiden kanssa. Toinen mielipide kuolemasta on, että se on unohdusta, täydellistä tietoisuuden katoamista, ei ainoastaan kyvyttömyyttä tuntea, vaan täydellistä tietoisuuden puutetta, kuin ihminen syvässä, unettomassa unessa. Sokrates sanoo, että edes tämä unohdus ei pelota häntä kovinkaan paljon, koska vaikka hän olisi tietämätön, hän olisi vastaavasti vapaa kaikesta kivusta ja kärsimyksestä. Itse asiassa Sokrates sanoo, ettei edes Persian suuri kuningas voinut sanoa, että hän olisi koskaan levännyt niin vakaasti ja rauhallisesti kuin unettomassa unessa.

Cicero, joka kirjoitti kolme vuosisataa myöhemmin tutkielmassaan Vanhuudesta Cato vanhemman äänellä, käsitteli vastaavalla tavalla kuoleman tulevaisuudennäkymiä viitaten usein aikaisempien kreikkalaisten kirjailijoiden teoksiin. Myös Cicero päätteli, että kuolema oli joko tietoisuuden jatkumista tai sen lakkaamista ja että jos tietoisuus jatkuu jossakin muodossa, ei ole syytä pelätä kuolemaa; jos taas kyse on itse asiassa ikuisesta unohduksesta, hän on vapaa kaikista maallisista kärsimyksistä, jolloin hänen ei myöskään pitäisi olla syvästi huolissaan kuolemasta.

Samankaltaisia ajatuksia kuolemasta ilmaisi roomalainen runoilija ja filosofi Lucretius ensimmäisellä vuosisadalla eaa. ilmestyneessä didaktisessa runossaan De rerum natura ja antiikin kreikkalainen filosofi Epikuros kirjeessään Menoeceukselle, jossa hän kirjoittaa;

”Totuttele uskomaan, että kuolema ei ole meille mitään, sillä hyvä ja paha tarkoittavat kykyä aistimukseen, ja kuolema on kaiken aistimuksen riistämistä; siksi oikea käsitys siitä, että kuolema ei ole meille mitään, tekee elämän kuolevaisuudesta nautinnollista, ei lisäämällä elämään rajatonta aikaa, vaan poistamalla kuolemattomuuden kaipuun. Sillä elämässä ei ole mitään kauhua sille, joka on perusteellisesti ymmärtänyt, että elämän loppuminen ei ole hänelle kauhua. Hölmö on siis se ihminen, joka sanoo pelkäävänsä kuolemaa, ei siksi, että se sattuu silloin, kun se tulee, vaan siksi, että sen näkeminen sattuu. Se, mikä ei aiheuta harmia, kun se on läsnä, aiheuttaa vain perusteetonta tuskaa odotuksessa. Kuolema, pahoista pahin, ei siis ole meille mitään, sillä kun me olemme, kuolema ei tule, ja kun kuolema tulee, me emme ole. Se ei siis ole mitään sen enempää eläville kuin kuolleillekaan, sillä elävillä sitä ei ole ja kuolleita ei ole enää olemassa.”

Filosofi Paul Edwardsia lainaten Keith Augustine ja Yonatan I. Fishman toteavat, että ”mitä suurempi on aivojen vaurio, sitä suurempi on vastaava vaurio mielessä. Luonnollinen ekstrapolaatio tästä kaaviosta on aivan liian selvä – jos aivotoiminnot hävitetään kokonaan, myös mielentoiminnot lakkaavat.”

Nykyaikaiset tiedemiehet Steven Pinker ja Sean Carroll väittävät, että kuolema vastaa ikuista unohdusta, koska tiede ei löydä mitään mekanismia, jonka avulla tietoisuus voisi jatkua kuoleman jälkeen.