Historismi (tunnetaan myös nimellä historismi) on sitä mieltä, että kehityskulku on orgaanista peräkkäisyyttä ja että paikalliset olosuhteet ja erityispiirteet vaikuttavat tuloksiin ratkaisevasti. Se voidaan asettaa vastakkain reduktionismin tai atomismin kanssa, jotka molemmat katsovat, että kaikki kehitys voidaan selittää ad hoc -periaatteilla perusperiaatteilla. Historismi tunnustaa kaiken inhimillisen olemassaolon historiallisen luonteen, mutta ei pidä historiaa yhtenäisenä järjestelmänä vaan näyttämönä, jossa inhimillisten tahtojen moninaisuus ilmaisee itseään. Sen mukaan kaikki historiallinen tieto on suhteellista historioitsijan näkökulmaan nähden.

1800-luvun puoliväliin mennessä termi ”historismi” (josta historismi tulee) oli vakiintunut Saksassa, jossa suuri osa opin varhaisesta kehityksestä tapahtui 1700- ja 1800-luvuilla. Jo vuonna 1797 Friedrich Schlegel (1772 – 1829) mainitsee historismin ”eräänlaisena filosofiana”, jossa pääpaino on historiassa. Sitä käytettiin kuitenkin lähinnä halventavana terminä 1900-luvulle asti.

Itävaltalais-brittiläinen filosofi Karl Popper (1902 – 1994) on vastustanut historismia sillä perusteella, että se johtaa historian väistämättömään ja deterministiseen malliin ja kumoaa näin ollen jokaisen demokraattisen vastuun omasta vapaasta panoksestaan yhteiskunnan kehitykseen ja johtaa siten totalitarismiin.

Käsitettä ”historismi” käytetään useilla eri tieteenaloilla (mm. filosofian, antropologian ja teologian aloilla) osoittamaan eräitä laajasti toisistaan poikkeavia ajatuslinjoja:

• Hegeliläinen historismi on kanta, jonka omaksui G. W. F. Hegel, että kaikki ihmisyhteisöt (ja kaikki inhimillinen toiminta, kuten tiede, taide tai filosofia) määrittyvät historiansa kautta ja että niiden olemusta voidaan etsiä vain ymmärtämällä sitä. Lisäksi hän väitti, että kaikkien tällaisten inhimillisten pyrkimysten historia ei ainoastaan rakennu sen varaan, mitä on edeltänyt, vaan myös reagoi sitä vastaan (kanta, jonka hän kehitti kuuluisasta dialektisesta opistaan teesistä, antiteesistä ja synteesistä). Hegelin mukaan ymmärtääkseen, miksi ihminen on sellainen kuin on, hänet on sijoitettava yhteiskuntaan, ja ymmärtääkseen yhteiskuntaa on ymmärrettävä sen historiaa ja sitä muokanneita voimia. Häntä siteerataan tunnetusti sanomalla, että ”filosofia on filosofian historiaa”.
  Oikeat hegeliläiset tai vanhat hegeliläiset ottivat Hegelin käsityksen ihmisyhteiskunnista kokonaisuuksina, jotka ovat suurempia kuin yksilöt, jotka ne muodostavat, vaikuttaakseen 1800-luvun romanttiseen kansallismielisyyteen ja sen 1900-luvun ylilyönteihin. Nuoret hegeliläiset sen sijaan ottivat Hegelin ajatukset yhteiskunnallisten ristiriitojen voimien muokkaamista yhteiskunnista edistysopiksi, ja Karl Marxin teoria ”historiallisista vääjäämättömyyksistä” sai vaikutteita tältä ajatussuunnalta.

• Biblical Historicism on protestanttinen teologinen uskomus, jonka mukaan Raamatun profetian täyttymys on tapahtunut koko historian ajan ja tapahtuu edelleen nykyäänkin (vastakohtana muille uskomuksille, jotka rajaavat profetian täyttymisen aikajänteen menneisyyteen tai tulevaisuuteen).

• Antropologinen historismi liittyy empiirisiin yhteiskuntatieteisiin ja erityisesti saksalais-amerikkalaisen antropologin Franz Boas’n (1858 – 1942) työhön. Siinä yhdistyvät diffusionismi (ajatus siitä, että koko kulttuuri ja sivilisaatio kehittyi vain kerran muinaisessa Egyptissä ja levisi sitten siirtolaisuuden ja kolonisaation kautta kaikkialle muuhun maailmaan) ja historiallinen partikularismi (ajatus siitä, että on tehtävä yksityiskohtaisia alueellisia tutkimuksia yksittäisistä kulttuureista saadakseen selville kulttuurin piirteiden jakautumisen ja ymmärtääkseen kulttuurin yksittäisiä muutosprosesseja, jotka ovat toiminnassa).

• Uusi historismi on nimitys liikkeelle, joka on sitä mieltä, että kullakin maailmankauden aikakautena on oma tietojärjestelmänsä, jonka piiriin yksilöt kietoutuvat väistämättä. Tämän perusteella jälkistrukturalistit sitten väittävät, että kaikki kysymykset on ratkaistava siinä kulttuurisessa ja sosiaalisessa kontekstissa, jossa ne esitetään, ja että vastauksia ei voida löytää vetoamalla johonkin ulkoiseen totuuteen.