Toimittajan huomautus, 22. heinäkuuta 2013: Helen Thomas, joka uutisoi Valkoisesta talosta yli 60 vuoden ajan, kuoli lauantaina 92-vuotiaana. Vuonna 2003 uutisoimme hänen sitkeästä maineestaan Valkoisen talon kirjeenvaihtajana.
Washingtonin taksinkuljettaja ei oikein osannut paikantaa häntä, mutta tiesi, että matkustaja, pienikokoinen nainen, jolla oli lyhyet tummat hiukset, oli joku tärkeä henkilö. Lopulta taksikuski kääntyi ympäri ja kysyi suoraan: ”
Helen Thomas, joka 82-vuotiaana on Valkoisen talon lehdistön kiistaton dekaani, kertoo tuon tarinan itsestään. Vuosikymmenien ajan hän on esittänyt avauskysymyksen jokaisessa presidentin lehdistötilaisuudessa ja päättänyt tilaisuuden sanomalla: ”Kiitos, herra presidentti”. United Press Internationalin kirjeenvaihtajana ja Valkoisen talon toimistopäällikkönä suurimman osan 60-vuotisesta urastaan Thomas on ollut journalistinen piikki jokaisen presidentin lihassa John F. Kennedystä George W. Bushiin. ”Hän on yksin päässyt jokaisen presidentin ihon alle JFK:n jälkeen”, sanoo Mike McCurry, lehdistösihteeri Clintonin aikana. Kuten Gerald Ford kerran totesi, Thomas harjoittaa ”hienosti tasapainotettua sekoitusta journalismia ja akupunktiota”. Jacqueline Kennedy ei ollut yhtä hienovarainen: hän kutsui Thomasia ja hänen Associated Pressin kollegaansa ”harpioiksi.”
Mutta historiassa on tapa järjestää ironisia vastaiskuja. Sillä aivan kuten Jackien luonnonvalkoinen silkkisifonkinen virkaanastujaispuku on nyt Smithsonianin National Museum of American History -museossa, myös Thomasin kolme Valkoisen talon lehdistökorttia on esillä ”American Presidency” -näyttelyssä. ”Lehdistö rajoittaa presidentin valtaa”, sanoo kuraattori Harry Rubenstein. ”Helen Thomas on Valkoisen talon lehdistön ruumiillistuma.”
Sanoo Bob Deans, yksi Thomasin kollegoista ja Cox Newspapersin Valkoisen talon kirjeenvaihtaja: ”Hän kunnioittaa suuresti presidentin virkaa. Häntä ei kuitenkaan pelota henkilö, joka tilapäisesti asuu virassa.” Thomas hoitaa tätä eeppistä vastakkainasettelua tinkimättömästi, vaikka hän ei enää työskentele Valkoisen talon UPI-kopissa. Hän erosi kyseisestä organisaatiosta vuonna 2000 sen jälkeen, kun uutistoimisto vaihtoi omistajaa. Nykyään Thomas, joka istuu edelleen perinteisellä eturivin paikallaan tiedotustilaisuudessa, raportoi Valkoisesta talosta Hearstin sanomalehtien kolumnissa. Virallisesta istumajärjestyksestä huolimatta useimmat paikat ovat vapaana. ”Mutta kukaan ei istu Helenin paikalle”, sanoo Martha Joynt Kumar, Towsonin yliopiston valtio-opin professori ja lehdistön ja Valkoisen talon välisten suhteiden tuntija.
Thomas osallistuu edelleen päivittäisiin tiedotustilaisuuksiin useimpina aamuina Valkoisessa talossa, ja hän myös jatkaa presidentin ja lehdistön väistämättömien esteiden tuomitsemista. Kun hän puhui National Press Clubissa vuonna 2000, joku kysyi häneltä, kuka niistä silloisista kahdeksasta presidentistä, joita hän oli raportoinut, oli sallinut suurimman pääsyn. ”Ei yksikään”, hän vastasi. ”He kaikki ovat vaikeita. Kun he pääsevät Valkoiseen taloon, rautaesirippu laskeutuu. Kaikki on salaista. Jopa seinien väri luokitellaan.”
Viidenkymmenen viime vuoden aikana Thomas on kuitenkin ylittänyt monia muitakin esteitä: hän oli ensimmäinen nainen, joka nimitettiin suuren sähkepalvelun Valkoisen talon toimiston päälliköksi, ensimmäinen nainen, josta tuli Valkoisen talon kirjeenvaihtajayhdistyksen puheenjohtaja, ja ensimmäinen nainen, joka oli Gridiron Clubin jäsen. Hän oli myös ensimmäinen nainen, joka sai National Press Clubin Fourth Estate Award -palkinnon. ”En koskaan halunnut olla ensimmäinen”, hän sanoi kerran. ”Halusin vain olla siellä.” Mutta jo pelkkä paikalla oleminen ei ollut mikään helppo saavutus naiselle Washingtonin journalismin silloisissa miehisissä riveissä. ”Helen on tehnyt enemmän naisten aseman eteen journalismissa”, sanoo Marlin Fitzwater, presidenttien Ronald Reaganin ja George H. W. Bushin lehdistösihteeri. ”Hän vain oli aina ovella sanomassa: ’Minulla on oikeus olla täällä.'”
Thomasin lähestymistapa työhönsä – ensimmäisenä saapuu, viimeisenä lähtee, kovaa vauhtia ja sitkeyttä joka hetki siinä välissä – on jättänyt monet nuoremmat kollegansa pöllyyn ja monet lehdistösihteerit naureskelemaan. (”Joka aamu, kun saavuin Valkoiseen taloon, hän istui työpöydälläni odottamassa”, Fitzwater muistelee Thomasin legendaarisia kyttäyksiä. ”Oli oltava valmistautunut, sillä hän oli aina paikalla.” Niin myös McCurry, jonka työpäivä alkoi aina Thomasin pirteällä kyselyllä: ”Mitä sinulla on minulle?” McCurryn vakiovastaus: ”Helen! Tulin juuri töihin. Minulla on sinulle vain muffinssi ja kuppi kahvia!”
Loppujen lopuksi, Thomas sanoo, kyse on ”innostuksesta, äänekkyydestä, energiasta ja uteliaisuudesta”. On kysyttävä jatkuvasti ’Miksi?'”