Helen Morgan, alkuperäinen nimi Helen Riggins, (s. 2.8.1900, Danville, Ill.., U.S.-kuollut 8. lokakuuta 1941, Chicago, Ill.), yhdysvaltalainen näyttelijä ja laulaja, jonka lahjakkuus näkyi parhaiten 1920- ja 30-luvuilla yökerhoissa sydänsuruista ja kovasta elämästä kertovien laulujen esittäjänä.

Helen Riggins otti nimen Morgan lapsuudessaan, kun hänen eronnut äitinsä avioitui uudelleen. Hänen tulostaan showbisnekseen on säilynyt useita ristiriitaisia kertomuksia, mutta ilmeisesti hän sai jonkin verran äänikoulutusta, lauloi speakeasioissa ja sai vuonna 1920 työpaikan Florenz Ziegfeldin Sallyn kuorossa. Lisää yökerholaulua Chicagossa ja ehkä kauneuskilpailu Montrealissa johtivat pieneen rooliin George Whiten elokuvassa Scandals vuonna 1925. Samana vuonna hänellä oli kiinnitys Billy Rosen Backstage-klubilla, jossa ahtaat olosuhteet pakottivat hänet istumaan säestäjänsä pianolla, epävirallinen kosketus, josta tuli pian hänen tavaramerkkinsä.

Broadwaylla Morgan esiintyi elokuvissa Americana (1926), Grand Guignol (1927) ja Show Boat (1927), jossa hän oli sensaatio laulaessaan ”Bill” ja ”Can’t Help Lovin’ Dat Man”. Hän näytteli elokuvassa Sweet Adeline (1929), jossa hän lauloi ”Don’t Ever Leave Me” ja ”Why Was I Born?”. Hänen myöhempiin, vähemmän menestyksekkäisiin esityksiinsä kuuluvat The Ziegfeld Follies vuodelta 1931, Memory (1934), George White’s Scandals vuodelta 1936 ja A Night at the Moulin Rouge (1939). Hän esiintyi myös useissa elokuvissa, kuten Applause (1929), Roadhouse Nights (1930), Sweet Music (1935), Frankie and Johnnie (1935) ja Show Boat (1936).

Morganin todellinen vahvuus oli kuitenkin klubilaulajana. Pienikokoisena ja kalpeana hänellä oli suloinen, taidoton ja bluesin sävyttämä ääni, joka teki hänestä ihanteellisen esittäjän uudenlaiselle populaarilaululle, jota kirjoitettiin 1920- ja 30-luvuilla: ironiselle, joskus katkeralle, selvästi urbaanille ja täynnä pettymystä, yksinäisyyttä ja ilotonta hedonismia, joka täytti savuiset klubit.”