Morellin menetelmä Muokkaa
Morellin menetelmä perustuu pikemminkin vähäpätöisten yksityiskohtien tarjoamiin vihjeisiin kuin sommittelun ja aiheen identiteetteihin tai muihin laajoihin käsittelytapoihin, joihin opiskelijat, kopioitsijat ja jäljittelijät todennäköisemmin tarttuvat. Sen sijaan, kuten Carlo Ginzburg analysoi Morellin menetelmää, taidehistorioitsija toimii salapoliisin tavoin, ”kukin löytää muiden huomaamatta jääneiden vihjeiden perusteella rikoksen tekijän yhdessä tapauksessa ja maalauksen tekijän toisessa tapauksessa”. Näitä tiedostamattomia jälkiä – esimerkiksi korvan poimujen esittämisessä sävellyksen sivuhahmoissa – ei todennäköisesti voida jäljitellä, ja kun ne on kerran tulkittu, ne toimivat rikospaikan sormenjälkien tavoin. Taiteilijan identiteetti ilmenee luotettavimmin niissä yksityiskohdissa, joihin kiinnitetään vähiten huomiota. Morellin menetelmä juontaa juurensa lähimmin Morellin omaan lääketieteen alaan, jossa sairaus tunnistetaan lukuisten oireiden avulla, joista jokainen voi olla itsessään näennäisen vähäpätöinen. Morelli kehitti menetelmänsä Boticellin töitä tutkiessaan ja sovelsi sitä sitten Boticellin oppilaan Filippino Lippin töiden osoittamiseen. Hänen täysin kehittynyt tekniikkansa julkaistiin nimellä Die Werke Italienischer Meister (”Italialaisten mestareiden teokset”) vuonna 1880; se ilmestyi anagrammaattisella salanimellä ”Ivan Lermolieff”. Morellin ”suuri vastustaja, taidehistorioitsija Wilhelm von Bode, puhui jopa ”Lermolieffmanian” epidemian leviämisestä salaperäisen venäläisen oppineen ”Ivan Lermolieffin”, salanimen, jolla Morelli julkaisi tekstejään, mukaan, jonka saksankielisessä käännöksessä kirjoitti yhtä lailla olematon Johannes Schwarze, joka asui kuvitteellisessa Gorlaw’ssa eli Gorlessa, Bergamon lähellä.”
Morellin tuntemusta kehitti pitkälle Bernard Berenson, joka tapasi Morellin vuonna 1890. Morellin ensimmäiseen tutkijasukupolveen kuuluivat myös Gustavo Frizzoni, Jean Paul Richter, Adolfo Venturi ja Constance Jocelyn Ffoulkes.
Perintö taidehistorioitsijanaEdit
Morellin oppineisuus tunkeutui englanninkieliselle kentälle vuodesta 1893 alkaen hänen mestariteoksensa kääntämisen myötä. J. D. Beazley laajensi morellilaisen tuntijatekniikan attikalaisten vaasamaalareiden tutkimukseen ja Michael Roaf Persepolis-reliefien tutkimukseen, ja tulokset vahvistivat entisestään sen pätevyyttä. John Pope-Hennessyn kaltaisten tutkijoiden kuten Morellin tunnustama ”käsittely” dokumentoimattomassa 1400- ja 1500-luvun veistoksessa on johtanut laajaan joukkoon varmasti attribuoituja töitä. Samaan aikaan klassisen kreikkalaisen kuvanveiston nykyaikainen tarkastelu Brunilde Sismondo Ridgwayn uraauurtavien uudelleenarviointien myötä on myös kääntynyt pois aiheen ja tyylin laajoihin näkökohtiin perustuvista määrityksistä, jotka heijastuvat kopioissa ja myöhemmissä roomalaisissa klassisoivissa pastisseissa.
Dokumentteihin perustuvan taidehistorian täydentävä ala juontaa juurensa Joseph Archer Crowen ja Giovanni Battista Cavalcasellen jonkin verran varhaisempaan työhön.
Morellin metodilla, jolla pyrittiin löytämään yksityiskohdista olemus ja kätketty merkitys, oli myös paljon laajempi kulttuurinen vaikutus. Sigmund Freudin teoksissa on viittauksia hänen työhönsä. Freudilla oli Morellin tavoin lääketieteellinen tausta.
Morellin menetelmää on tarkastellut uudelleen R. Wollheim, ”Giovanni Morelli and the origins of scientific connoisseurship”, On Art and the Mind: Essays and Lectures, 1973.