Auta tukemaan Uuden adventin lähetystyötä ja saat tämän sivuston koko sisällön heti ladattavaksi. Sisältää katolisen tietosanakirjan, kirkkoisät, Summan, Raamatun ja paljon muuta vain 19,99 dollarilla…

Epiklesis (lat. invocatio) on nimi rukoukselle, joka esiintyy kaikissa itäisissä liturgioissa (ja alun perin myös länsimaisissa liturgioissa) instituution sanojen jälkeen ja jossa juhlija rukoilee, että Jumala lähettäisi Pyhän Henkensä muuttamaan tämän leivän ja viinin Poikansa ruumiiksi ja vereksi. Tämä muoto on aiheuttanut yhden tärkeimmistä kiistoista itäisten ja läntisten kirkkojen välillä, sikäli kuin kaikki itäiset skismaatikot ovat nykyään sitä mieltä, että epiklesis, eivätkä instituution sanat, on sakramentin olennainen muoto (tai ainakin olennainen täydennys).

Epiklesiksen muoto

On varmaa, että kaikki vanhat liturgiat sisälsivät tällaisen rukouksen. Esimerkiksi Apostolisten konstituutioiden liturgiassa siirrytään heti instituution sanojen lausumisen jälkeen anamneesiin ”Muistellen siis hänen kärsimystään…”. jossa esiintyvät sanat: ”Sinä, Jumala, jolta ei puutu mitään, olet mielistynyt niihin (uhrilahjoihin) Sinun Kristuksesi kunniaksi ja lähetät Pyhän Henkesi alas tämän uhrin, Herran Jeesuksen kärsimyksen todistajan, päälle, ilmoittaaksesi (opos apophene) tämän leivän Sinun Kristuksesi Ruumiiksi ja tämän maljan Sinun Kristuksesi Vereksi…”.” (Brightman, Liturgies Eastern and Western, I, 21). Samoin Pyhän Jaakobin kreikkalaisessa ja syyrialaisessa liturgiassa (ibid., 54, 88-89), aleksandrialaisessa liturgiassa (ibid., 134, 179), abessinialaisessa riitissä (ibid., 233), nestoriaanien (ibid., 287) ja armenialaisten liturgiassa (ibid., 439). Pyhän Johannes Krysostomoksen Bysantin liturgiassa Epiklesis sanotaan näin: ”Me uhraamme Sinulle tämän kohtuullisen ja verettömän uhrin; ja me rukoilemme Sinua, me pyydämme Sinua, me rukoilemme Sinua, että Sinä, joka lähetät Pyhän Henkesi meidän päällemme ja näille tämänhetkisille lahjoille” (diakoni sanoo: ”Siunaa, herra, pyhää leipää”), ”tekisit tästä leivästä Kristuksesi kalliin ruumiin” (diakoni: ”Aamen. Siunaa, herra, pyhää maljaa”): ”ja sen, mikä on tässä maljassa, Sinun Kristuksesi arvokkaaksi vereksi” (diakoni: ”Aamen. Siunaa, herra, molemmat”), ”muuttamalla ne Pyhällä Hengelläsi” (diakoni: ”Aamen, aamen, aamen.”). (Brightman, op. cit., I 386-387).

Eikä ole epäilystäkään siitä, etteivätkö länsimaiset riitit aikoinaan sisältäneet samanlaisia vetoomuksia. Gallialaisessa liturgiassa oli vaihtelevia muotoja juhlan mukaan. Ympärileikkausjuhlan juhlapyhä oli tällainen: ”Hæc nos, Domine, instituta et præcepta retinentes suppliciter oramus uti hoc sacrificium suscipere et benedicere et sanctificare digneris: ut fiat nobis eucharistia legitima in tuo Filiique tui nomine et Spiritus sancti, in transformationem corporis ac sanguinis domini Dei nostri Jesu Christi unigeniti tui, per quem omnia creas …”” (Duchesne, ”Origines du culte chrétien”, 2. painos, Pariisi, 1898, s. 208, otettu pyhästä Germanus Parisista, k. 576). Gallialaisiin invokaatioihin on monia viittauksia, esimerkiksi Pyhä Isidori Sevillan apostoli (De eccl. officiis, I, 15 jne.). Myös roomalaisessa riitissä oli aikoinaan instituution sanojen jälkeen epiklesis. Paavi Gelasius I (492-496) viittaa siihen selvästi: ”Quomodo ad divini mysterii consecrationem coelestis Spiritus adveniet, si sacerdos…criminosis plenus actionibus reprobetur?” (”Epp. Fragm.”, vii, teoksessa Thiel, ”Epp. Rom. Pont.”, I, 486). Watterich (Der Konsekrationsmoment im h. Abendmahl, 1896, s. 133 sq.) tuo muitakin todisteita vanhasta roomalaisesta invokaatiosta. hän (s. 166) ja Drews (Entstehungsgesch. des Kanons, 1902, s. 28) ovat sitä mieltä, että useat leonilaisen sakramentaarin salaisuudet olivat alun perin invokaatioita (ks. artikkeli MESSUN KANONI). Olennaisesta lausekkeesta jätettiin pois rukouksemme: ”Supplices te rogamus” (Duchesne, op. cit., 173-5). Näyttää siltä, että varhainen vaatimus instituution sanoista vihkimyksen muotona (ks. esim. Pseudo-Ambrose, ”De Mysteriis”, IX, 52, ja ”De Sacramentis”, IV, 4, 14-15, 23; St. Augustinus, saarna 227) johti lännessä epikleesin laiminlyöntiin ja silpomiseen.

Lähde

On syytä huomata, että pyhän eukaristian epikleesi on vain yksi monista tällaisista muodoista. Muissa sakramenteissa ja siunauksissa käytettiin samanlaisia rukouksia, joissa pyydettiin Jumalaa lähettämään Pyhä Henkensä pyhittämään asia. Kasteen vettä varten oli olemassa epiklesis. Tertullianus (Kasteesta 4), Optatus Mileven (”De schism. Don., III, ii, VI, iii, teoksessa ”Corp. Script. eccl. Latin.”, vol. XXVI, 69, 148, 149), pyhä Hieronymus (Contra Lucif., vi, vii), pyhä Augustinus (Kasteesta V.20 ja V.27) lännessä ja pyhä Basileios (Pyhästä Hengestä 15.35), pyhä Gregorius Nyssalainen (Orat. cat. magn. xxxiii) ja pyhä Kyrillos Jerusalemin kirkkoherra (Cat. iii, 3) idässä viittaavat siihen. Etenkin Egyptissä epikleesiä käytettiin viinin, öljyn, maidon jne. siunaamiseen. Kaikissa näissä tapauksissa (myös pyhän eukaristian yhteydessä) ajatus Pyhän Hengen kutsumisesta pyhittämään on luonnollinen, Raamatusta johdettu ajatus (Joel 3:5; Apt. 2:21: ho an epikalesetai to onoma kyriou . . .; vrt. Room. 10:13; 1. Kor. 1:2). Se, että liturgiassa Invokaation pitäisi tapahtua instituution sanojen jälkeen, on vain yksi tapaus monien muiden joukossa, jotka osoittavat, että ihmiset eivät olleet kovinkaan huolissaan siitä, millä tarkalla hetkellä koko sakramentin olemus oli valmis. He pitivät koko vihkimysrukousta yhtenä yksinkertaisena asiana. Siinä esiintyvät aina instituution sanat (epäilyttävää nestoriaanista riittiä lukuun ottamatta); he uskoivat, että Kristus tekisi lupauksensa mukaisesti loput. Mutta he eivät kysyneet, millä tarkalla hetkellä muutos tapahtuu. Instituution sanojen lisäksi on monia muita siunauksia, rukouksia ja ristinmerkkejä, joista osa tuli ennen sanoja ja osa niiden jälkeen, ja kaikki, mukaan lukien itse sanat, muodostavat yhdessä yhden kaanonin, jonka vaikutus on transsubstantiaatio. Niin myös kaste- ja vihkimyspalveluksissamme osa muodoista ja rukouksista, joiden vaikutus on sakramentaalinen armo, tulee aikajärjestyksessä olennaisten sanojen jälkeen. Vasta skolastisten aikojen kuluessa teologit alkoivat keskustella siitä, mikä on kunkin sakramentin olemuksen edellyttämä muodon vähimmäismäärä.

Kiista

Katolinen kirkko on ratkaissut kysymyksen siten, että se on pakottanut meidät polvistumaan ja rukoilemaan pyhää eukaristiaa heti asettamisen sanojen jälkeen ja antanut vanhan Invokaationsa käytännössä kadota. Toisaalta ortodoksiset teologit katsovat kaikki, että Epiklesis on ainakin olennainen osa vihkimystä. Tässä kysymyksessä heillä on kaksi koulukuntaa. Jotkut, esimerkiksi Pietari Mogilas, pitävät yksin Epiklesistä konsekroivana (Kimmel, Monumenta fidei eccl. orient., Jena, 1850, I, 180), joten oletettavasti Institutionin sanat voitaisiin jättää pois vaikuttamatta sakramentin pätevyyteen. Mutta suurempi osa, ja nyt ilmeisesti kaikki, vaativat myös instituution sanoja. Ne on sanottava, ei pelkästään historiallisesti, vaan olennaisen muodon ensimmäisenä osana; ne ikään kuin kylvävät siemenen, joka syntyy ja täydellistyy Epiklesiksessä. Molemmat osat ovat siis olennaisia. Tätä teoriaa heidän teologinsa puolustivat Firenzen kirkolliskokouksessa (1439). Silloin nimitettiin latinalaisista ja kreikkalaisista koostuva valtuuskunta keskustelemaan kysymyksestä. Kreikkalaiset väittivät, että molemmat muodot ovat välttämättömiä, että transsubstantiaatio ei tapahdu, ennen kuin toinen (epiklesis) lausutaan, ja että latinankielinen ”Supplices te rogamus” on todellinen epiklesis, jolla on sama vaikutus kuin heillä. Toisaalta dominikaani Johannes Torquemada puolusti länsimaista kantaa, jonka mukaan ainoastaan ja välittömästi instituution sanat konsekroivat (Hardouin IX, 977 sqq.). Kirkolliskokouksen asetuksessa määriteltiin lopulta tämä ”quod illa verba divina Salvatoris omnem virtutem transsubstantiationis habent”, ibid.; ks. myös armenialaisia koskeva asetus: ”forma huius sacramenti sunt verba Salvatoris”, Denzinger, 10. ed., nro 698 – vanha nro 593). Kardinaali Bessarion kirjoitti sittemmin kirjan ”De Sacramento Eucharistiæ et quibus verbis Christi corpus conficitur, 1462, teoksessa P.G., CLXI, 494-525), johon Efesolaiselta Marcus Eugenicus vastasi pitkällä otsikolla varustetussa tutkielmassaan: ”Että jumalallisia lahjoja ei pyhitetä ainoastaan Herran sanojen äänellä, vaan (lisäksi) niiden jälkeisellä rukouksella ja papin vihkimisellä Pyhän Hengen voimalla.”

Ortodoksisen kirkon virallisessa eukologionissa on instituution sanojen jälkeen huomautus, jossa selitetään seuraavaa: ”Koska demonstratiivipronominit: Tämä on minun ruumiini, ja uudelleen: Tämä on minun vereni, eivät viittaa läsnä oleviin uhrilahjoihin, vaan niihin, jotka Jeesus, ottaessaan käteensä ja siunatessaan, antoi opetuslapsilleen, siksi nuo Herran sanat toistetaan kertovina , ja näin ollen uhrilahjojen osoittaminen (korotuksella) on tarpeetonta ja todellakin vastoin itäisen Kristuksen kirkon oikeaa mieltä” (ed. Venetsia, 1898, s. 63). Tämä näyttäisi viittaavan siihen, että Kristuksen sanoilla ei ole osuutta sakramentin muodossa. Toisaalta Dositheus Jerusalemin synodissa (1672) ilmeisesti vaatii sekä instituution sanoja että epikleesiä: ”Se asetetaan oleellisella sanalla ja pyhitetään Pyhän Hengen kutsumisella” (Conf. Dosithei, teoksessa Kimmel, op. cit., I, 451), ja tämä näyttää olevan yleinen teoria ortodoksien keskuudessa meidän aikanamme. Heidän perustelunsa epiklesiksen välttämättömyydelle, joka on joka tapauksessa muodon täydellistävä osa, ovat seuraavat:

• että asiayhteys osoittaa, että instituution sanoja käytetään vain kertomuksena;
• että muutoin Epiklesis olisi tarpeeton ja harhaanjohtava: jo sen muoto osoittaa, että se vihkii;
• traditio.

Ensimmäiseen ja jälkimmäiseen kohtaan ei ole vaikea vastata. Instituution sanoja käytetään varmasti historiallisesti (”qui pridi quam pateretur, sumpsit panem…ac dixit: hoc est enim corpus meum”, samoin kuin kaikki itäiset muodot, on historiallinen kertomus siitä, mitä viimeisellä ehtoollisella tapahtui); mutta tämä ei ole mikään todiste siitä, etteikö niitä voitaisi käyttää myös tehokkaasti ja todellisessa merkityksessä. Kun otetaan huomioon tällainen aikomus, niitä välttämättä käytettäisiin näin. Toiseen seikkaan on jo vastattu edellä: sakramentaalisissa rukouksissa esiintyvässä ajallisessa peräkkäisyydessä ei välttämättä ole kyse mistään muusta kuin dramaattisesta esityksestä siitä, mikä oletettavasti todella tapahtuu yhdessä hetkessä (tätä seikkaa on kehittänyt edelleen Fortescue, ”The Orth. Eastern Church,” s. 387 sq.). Mitä tulee traditioon, kyse on joka tapauksessa vain itäisestä traditiosta. Lännessä on vallinnut suuri yksimielisyys siitä, että instituution sanoista puhutaan vihkimyksenä, erityisesti Pyhän Augustinuksen jälkeen; ja kaiken todellisen epiklesiksen katoaminen liturgiastamme vahvistaa tämän. Itäisten isien keskuudessa vallitsee vähemmän yksimielisyyttä. Jotkut, erityisesti pyhä Kyrillos Jerusalemilainen, viittaavat vihkimiseen Pyhän Hengen toimintaan tavalla, joka näyttää viittaavan siihen, että Epiklesis on se hetki (Pyhä Kyrillos, Cat. xix, 7; xxi, 3; xxiii, 7, 19; vrt. Basileios, Pyhästä Hengestä 27 sqq.); toiset, kuten pyhä Johannes Krysostomos (Hom. i, De prod. Iudæ, 6: ”Hän sanoo: Tämä on minun ruumiini. Tämä sana muuttaa uhrin”; vrt. Hom. ii, II Tim. i:ssä), viittaavat aivan selvästi vihkimiseen Kristuksen sanoihin. On huomattava, että näiden isien tarkoituksena oli puolustaa todellista läsnäoloa, ei selittää hetkeä, jolloin se alkoi, että he ajattelivat aina koko eukaristisen rukouksen yhtenä muotona, joka sisältää sekä Kristuksen sanat että Invokaation, ja että toteamus siitä, että muutos tapahtuu Pyhän Hengen voimasta, ei välttämättä osoita, että kirjoittaja liittää tämän muutoksen tähän erityiseen rukoukseen. Esimerkiksi pyhä Irenaeus sanoo, että ”leipä, joka vastaanottaa Jumalan Invokaation, ei ole tavallista leipää, vaan eukaristiaa” (Against Heresies IV.18.5), ja kuitenkin välittömästi sitä ennen (IV.18.4) hän selittää, että tuo leipä on Kristuksen ruumis, jonka yli sanotaan anaforan aikaisempi osa. Viimeinen argumentti Epiklesistä konsekraatiomuotona vastaan on evankeliumien kertomus viimeisestä ehtoollisesta. Tiedämme, mitä Kristus teki silloin, ja että hän käski meitä tekemään samoin. Viimeisellä ehtoollisella ei ole mitään viitteitä Epiklesiksestä.

Voidaan lopuksi todeta, että myöhemmin myös lännessä (erityisesti 1500-luvulta lähtien) tämä kysymys herätti jonkin verran ei kovin merkittävää keskustelua. Dominikaani Ambrosius Catharinus (1500-luvulla) oli sitä mieltä, että vihkimyksemme tapahtuu Epiklesiksessä, joka edeltää Kristuksen sanojen lausumista. Tämä Epiklesis on hänen mielestään rukous ”Quam oblationem”. Muutamat muut (myös Renaudot) olivat enemmän tai vähemmän samaa mieltä hänen kanssaan. Näitä vastaan Hoppe (op. cit. infra) osoitti, että Epiklesis seuraa joka tapauksessa aina instituution sanoja ja että meidän ”Quam oblationem” -rukoustamme ei voida pitää lainkaan sellaisena. Hän ja muut ehdottavat lievennettyä teoriaa, jonka mukaan Invokaatio (meidän tapauksessamme ”Supplice te rogamus”) ei kuulu sakramentin olemukseen, vaan jollain tavalla sen (satunnaiseen) eheyteen. Firenzen konsiilin Johannes Torquemada (Hardouin IX, 976), Francisco Suárez (De Sacram., disp. lviii, 3), Bellarmine (De Euch., iv, 14), Lugo (De Euch., disp. xi, 1) selittävät, että Pyhän Hengen Invokaatio tehdään pikemminkin siksi, että hän pyhittäisi pyhän eukaristian vastaanottomme. Tämä on teoreettinen selitys, jolla pyritään selittämään Epiklesiksen tosiasia ilman, että luovumme vaatimuksestamme, jonka mukaan instituution sanat ovat yksinään konsekroivia. Historiallisesti ja vanhojen invokaatioiden tekstin mukaan niitä on pikemminkin pidettävä dramaattisesti lykättyinä ilmauksina siitä, mitä tapahtuu yhdellä hetkellä. Meidän riitissämme on monia vastaavia tapauksia (esimerkkejä lainattu teoksessa ”The Orth. Eastern Church”, loc. cit.).”