Englannin kieli on syvästi germaaninen kieli – ja on itse asiassa haitallista kielitaitomme kohentamiselle teeskennellä päinvastaista.”

Minä olen kuullut tarinan. Normannien hyökkäyksen jälkeen normannien ranska ja latina olivat Englannin ”korkeat kielet” ja määrittelivät siten englannin uudelleen jonnekin germaanisen (johdettu protogermaanisesta, kuten saksa, hollanti ja skandinaaviset kielet) ja romaanisen (johdettu latinasta) välille – hybridikieleksi. Se ei kuitenkaan ole hybridi. Se on pohjimmiltaan germaaninen kieli (vaikkakin sellainen, jonka sanastossa on joissakin yhteyksissä selviä vaikutteita romaanisesta kielestä), ja tämä on tärkeää.

Sanasto

Kuulemme usein lukuja, joiden mukaan jopa 63 prosenttia englannin sanastosta on peräisin romaanisista kielistä. Tämä on merkityksetön luku. Voi olla totta, että jos etsitään sanakirjasta yli puolet otsikkosanoista on romanialaista alkuperää, mutta nämä sisältävät harvinaisia tieteellisiä termejä tai muita sanoja, jotka esiintyvät vain tietyillä muodollisuustasoilla. Kun tarkastellaan käytössä olevia sanoja, germaaninen kieli on kuitenkin hallitseva. Esimerkiksi yli kaksi kolmasosaa tämän kappaleen sanoista on germaanista alkuperää, ei romaanista.

Tämä johtuu suurelta osin siitä, että koko englannin kielen ydinsanasto on germaanista alkuperää – kaikki pronominit, kaikki peruskonjunktiot, kaikki määritteiset yhdyssanat, kaikki kieliopilliset ja perussanat, kaikki lukumäärät ja muut yleiset adjektiivit (samoin kuin melkeinpä kaikki maanviljelykseen ja metsätalouteen liittyvät perussanat). Ne eivät kaikki ole nimenomaan länsigermaanista (lähinnä hollantilaista/saksalaista) alkuperää; jotkut ovat pohjoisgermaanisia (skandinaavisia) – mutta ne ovat germaanisia.

Kielioppi

Englannin kielioppi on myös kieliopillisesti täysin germaanista. Sen verbijärjestelmä vahvoine ja heikkoine verbeineen ja modaaleineen on germaaninen; sen pronominijärjestelmä on täysin germaaninen sekä rakenteeltaan että sanastoltaan; sen adjektiivijärjestelmä on voimakkaasti säännelty, mutta germaaninen. Jopa substantiivien säännöllinen monikkomuodostus -s:llä on itse asiassa germaanista alkuperää (johdettu vanhan englannin maskuliineista, joissa oli -as; jäänteitä muista muodoista on myös epäsäännöllisissä monikkomuodoissa, kuten men), huolimatta näennäisestä samankaltaisuudesta ranskan ja espanjan kanssa.

Sanajärjestys, vaikkakin nykyään saksan tai hollannin kieliin verrattuna vahvasti säännelty, on myös pohjimmiltaan germaanista alkuperää.

Periaatteessa tärkeintä ehkäpä kaikesta kaikesta on se seikka, että englannissa ei ole futuuria aikaa. Tämä on kieliopillinen seikka – englannin kielessä voidaan toki käyttää modaaleja (kuten will, joka alun perin tarkoitti tahtoa kuten substantiivi ’will’) tai mukautuksia (kuten going to, joka taas on itsenäinen kehitys ranskasta tai espanjasta ja alun perin kirjaimellinen merkitys) ilmaisemaan tulevaisuutta, mutta kieliopillista futuurimuotoa ei ole. Tämä pätee kaikkiin germaanisiin kieliin. Sitä vastoin kaikilla romaanisilla kielillä on synteettinen futuurimuoto (eli ne merkitsevät futuuria kieliopillisesti päätteellä).

Painotus

Ehkä ilmeisin merkki siitä, että englanti on germaaninen kieli, on se, miten se lausutaan. Englanti artikuloidaan kauempana suussa kuin romaaniset kielet (kuten hollanti ja saksa, ainakin pohjoisessa), ja se on useimmissa murteissa ”korostusajoitteinen” kieli, kuten kaikki länsigermaaniset kielet, mikä tarkoittaa, että rytmi on suunniteltu siten, että korostettujen tavujen välille annetaan yhtä pitkä pituus (vrt. ”herkullinen tee” vs. ”siedettävä tee”) sen sijaan, että jokaiselle tavulle annettaisiin yhtä pitkä kesto (kuten romaanisissa kielissä). Tämä on helppo kuulla jopa silloin, kun verrataan englannin saksan- tai hollanninkielisiä puhujia ja ranskan-, italian- tai espanjankielisiä puhujia – jälkimmäiset kamppailevat paljon enemmän artikulaation sijainnin ja painotuksen ajoituksen kanssa (ja tietenkin päinvastoin!)

Miksi tällä on väliä

Tällä on väliä siksi, että vuosisatojen ajan valtaapitävillä on ollut tosiasiassa tahtotila, jonka mukaan englannin kieli on ollut romaaninen kieli ennen kaikkea arvovaltasuhteisiin liittyvistä syistä. Kieliopillisiin arviointeihin sisältyi esimerkiksi lähes aina viittaus ”futuuriin” (ja usein myös sellaisiin käsitteisiin kuin ”subjunktiivi”), jotka ovat käyttökelpoisia kuvailtaessa latinaa, mutta harhaanjohtavia käytettäessä niitä germaanisiin kieliin.

Sillä on merkitystä myös siksi, että jopa oman kielen käyttämiseksi (puhumattakaan muiden kielten puhumisesta) on tärkeää ymmärtää ainakin sen perusrakenne ja alkuperä. Yritys kieltää tämä ja teeskennellä, että se on oikeasti jotain, mitä se ei ole, ei auta.

Meidän on päästävä eroon ajatuksesta, että englanti on jotain muuta kuin germaaninen kieli, ja myös siitä, että se, että englanti on germaaninen kieli, on ongelma. Se on niin kuin se on!