Vaikka monet orjat kutsuivat orjanomistajan vaimoa plantaasin tai kotitilan emännäksi, sana emäntä viittasi myös orjanaiseen, joka pakotettiin seksuaaliseen suhteeseen orjanomistajan kanssa. Suurimmalla osalla kotitiloista naispuoliset orjat olivat aina isäntänsä armoilla, joka saattoi joko pakottaa heidät lisääntymään muiden orjien kanssa tai valita yhden tai useamman orjan itselleen.
Oravaemännät olivat tavallisia ja yleisiä etelässä. Valkoiset naiset joko jättivät tilanteen huomiotta tai tyytyivät siihen tietäen, etteivät he juurikaan voineet muuttaa suhdetta. He usein syyttivät rakastajattaria ja päättivät uskoa, että orjat viettelivät heidän miehiään, veljiään ja poikiaan – ja tuskin tunnustivat, että nuoria naisia pidettiin omaisuutena eikä heillä ollut minkäänlaisia oikeuksia.
Yksi siteeratuimmista tapauksista, joissa orjanomistajan ja rakastajattaren välinen suhde oli Thomas Jeffersonin (1743-1826) tapaus, joka oli itsenäisyysjulistuksen laatija ja maan kolmas presidentti. Jeffersonilla oli monia orjia kartanossaan Monticellossa, Virginiassa, ja hän oli erityisen ihastunut vaaleaihoiseen ja kauniiseen Sally Hemingsiin. Hemingsin kerrotaan olleen hänen rakastajattarensa vuosikausia, ja historioitsijat uskovat, että Jefferson saattoi olla isä useille hänen kuudesta lapsestaan.
Orjanomistajien vaimot
Vaikka monet orjanomistajien vaimot olivat terävästi tietoisia aviomiestensä seksuaalisista valloituksista, toiset taas päättivät sulkea silmänsä. Vaimot pitivät aviomiestensä seurustelusuhteita häpeällisinä ja syntisinä, mutta orjanaisia ei oikeastaan laskettu ihmisiksi, saati kilpailijoiksi. Jos orjanomistajalla oli seksisuhde valkoisen naisen kanssa, se oli paljon suurempi loukkaus perhettä ja yhteisöä kohtaan. Kääntöpuoli ei kuitenkaan koskaan ollut reilu peli. Vaikka orjanomistajien vaimoilla oli harvoin omia syrjähyppyjä, niitä pidettiin paljon häpeällisempinä ja niistä vaiettiin, kun ja jos niitä esiintyi. Kuten Hortense Powdermaker kommentoi kirjassaan Vapauden jälkeen: A Cultural Study in the Deep South (1939): ”Jokainen itseään kunnioittava nainen … pyrkii pitämään avioliiton ulkopuoliset suhteensa tiukasti salassa. Mikä tahansa ’häpeä’ niihin liittyykin, piilee siinä, että niistä puhutaan.” (s. 163)
Jotkut vaimot eivät voineet kontrolloida miehiään ja pelkäsivät heitä melkein yhtä paljon kuin orjia. Teoksessa Born in Slavery: Slave Narratives from the Federal Writers’ Project, 1936-1938, John Henry Kemp, joka tunnettiin nimellä ”Profeetta”, kertoi, että hänen isänsä ja isäntänsä John Gay tunnettiin koko Mississippissä yhtenä julmimmista ja kostonhimoisimmista orjanomistajista. Kun Gay oli iskenyt silmänsä Kempin äitiin (teini-ikäisenä), tämä pyysi rouva Gayta puuttumaan asiaan. ”Gayn pelko oli niin suuri, että kun Kempin äiti Annette Young valitti rouva Gaylle, että hänen miehensä haki häntä jatkuvasti rakastajattarekseen ja uhkasi häntä kuolemalla, jos hän ei alistuisi, jopa rouva Gayn äitiä ei suostunut. Gayn oli neuvottava orjaa tekemään niin kuin Gay vaati: ”Mieheni on likainen mies ja keksii jonkun syyn tappaa sinut, jos et tee niin.” (Born in Slavery, vol. 3, s. 186).
Sama päti myös Floridassa sijaitsevalla Donaldsonin plantaasilla, jossa Sarah Rose ja hänen äitinsä asuivat. Sarahin muistelmien mukaan kirjassa Born in Slavery (Syntynyt orjuudessa) ”Donaldson oli hyvin julma mies ja hakkasi usein Saran äitiä, koska tämä ei suostunut harrastamaan seksiä valvojan kanssa…”. (p. 168). Lisäksi ”Donaldsonin vaimo teki itsemurhan, koska raakuus ei kohdistunut vain orjiin vaan myös häneen itseensä” (s. 169).
Edellytykset
Vaikka kaikki naispuoliset orjat voitiin pakottaa harrastamaan seksiä – toisten orjien kanssa jalostusohjelmia varten, järjestettyihin avioliittoihin tai orjanomistajan, hänen valvojiensa tai poikiensa seksuaalisiksi valloittajiksi -, saattoi rakastajattaren kohtalo kuitenkin olla erityisen raju. Orjanomistajat valitsivat joskus juuri ja juuri murrosikäisiä tyttöjä, varsinkin jos he olivat fyysisesti viehättäviä. Jos he torjuivat omistajansa lähentelyt, heitä saatettiin hakata, ruoskia, hirttää ranteista, myydä tai kadottaa salaperäisesti. Orjaäidit pelkäsivät tyttäriensä murrosiän alkamista, mutta heillä ei ollut juurikaan tai ei lainkaan valtaa tulevaisuuteen.
Eivät kaikki orjaemännät kuitenkaan eläneet kurjuudessa. Jotkut orjanomistajat välittivät aidosti rakastajattaristaan ja tarjosivat heille monia mukavuuksia. Hyvin onnekkaiden osalta kotitöitä vähennettiin tai niistä luovuttiin kokonaan, heille tarjottiin lisäruokaa ja kauniita vaatteita, ja he asuivat kalustetuissa mökeissä kaukana orjakortteleista – useimmiten siksi, että omistaja saattoi tulla ja mennä miten tahtoi yksityisesti. Tällaisten mukavuuksien kääntöpuolena oli orjatovereiden paheksunta ja kotitilalla asuvien valkoisten naisten kiihkeä viha.
Ei ole yllättävää, että orjanomistajan ja orjan liittojen tuloksena syntyi sekarotuisia lapsia. Joskus näitä lapsia arvostettiin vaalean värinsä ja oletetun älykkyytensä vuoksi (useimmat orjanomistajat uskoivat, että mitä vaaleampi iho, sitä korkeampi älykkyys) ja kasvatettiin valkoisten sisarustensa rinnalla. Toisinaan taas sekarotuiset jälkeläiset myytiin kotipalvelijoiksi tai heistä hankkiuduttiin eroon hyvin nopeasti, jos he muistuttivat liikaa orjanomistajaa.
BIBLIOGRAFIA
Syntynyt orjuudessa: Slave Narratives from the Federal Writers’ Project, 1936-1938. Kongressin kirjaston Manuscript and Prints and Photographs Divisions of the Library of Congressin verkkokokoelma. Saatavilla osoitteesta http://memory.loc.gov.
Powdermaker, Hortense. After Freedom: A Cultural Study in the Deep South. New York: Viking Press, 1939.
.