Kahden kirjan jälkeen, jotka kertovat hänen ajastaan psykedeelisen Los Angelesin rock-kvartetin The Doorsin rumpalina, John Densmoren uusin muistelmateos iskee huomattavan positiiviseen sävyyn.

The Seekers: Meetings With Remarkable Musicians (and Other Artists), joka on nyt saatavilla Hachette Booksin kautta, muistelee kohtaamisia luovien vaikuttajien kanssa Jerry Lee Lewisista Dalai Lamaan, ja Densmore tutkii, mitä hän otti jokaisesta mukaansa.

Densmore muistelee myös suhteitaan edesmenneisiin Doors-yhtyetovereihinsa Ray Manzarekiin ja Jim Morrisoniin, ja esiin nousee teemoja, kuten totuuden löytäminen, jazzin merkitys ja hiljaisuuden havainnointi arkielämän sekamelskan keskellä.

Juttelin John Densmoren kanssa viikkoa ennen hänen 76-vuotissyntymäpäiväänsä musiikin roolista myrskyisinä aikoina, jazzin kriittisistä osatekijöistä, kuten kuuntelemisesta ja improvisoinnista, työskentelystä Morrisonin ja Manzarekin kanssa ja siitä, miksi hän jatkaa etsimistä. Puhelinkeskustelumme kevyesti muokattu transkriptio seuraa alla.

Kirjassa on niin positiivinen, optimistinen sävy – tavallaan jyrkässä ristiriidassa tämän hetken maailman kanssa. Tiedän, että kirja oli työn alla ennen pandemiaa ja kaikkea muuta, mutta oliko olemassa jonkinlainen yhteinen pyrkimys ylläpitää tuota sävyä?

JOHN DENSMORE: No, tästä kirjasta on tulossa positiivinen rakkausvire, koska puhun kaikista näistä mentoreista, jotka ovat ruokkinut minua vuosien varrella.

Joo, aloitin kirjan vuosia sitten. En suunnitellut sen ilmestymistä pandemian aikana. Mutta jos se voi toimia vastalääkkeenä tälle hulluudelle ja rauhoittaa ihmisiä – musiikki on hyvin parantavaa – niin olen onnellinen.”

liittyy R.A.T.S.:n, (Rock Against Terrorism) toimintaan Music Biz 2016 -tapahtuman aikana Renaissance-hotellissa toukokuun 15. päivä 2016 Nashvillessä, Tennesseessä. (Photo by Rick Diamond/Getty Images)

Getty Images

Kirjoitat johdannossa kaunopuheisesti taiteen merkityksestä – siitä, että sen lisäksi, että ne hoitavat jotain PTSD:n kaltaista, ne yksinkertaisesti saavat meidät tuntemaan olomme paremmaksi. Uskon, että näemme sen varmasti juuri nyt. Kuinka tärkeitä taiteet ovat tällaisina myrskyisinä aikoina?

JD: Musiikki on lääkettä sielulle. Ja jopa liiketaloudellisessa mielessä, mielestäni – sanotaan, että meillä ei ole pandemiaa, mutta meillä on taloudellinen taantuma – no, taide tavallaan kantaa vision. Ne katsovat aina eteenpäin. Niitä pitäisi rahoittaa vielä enemmän taloudellisen taantuman aikana.

Mutta siksi en ole poliitikko.

Jazzin merkitys sinulle tulee selväksi jo The Seekersin alkupuolella. Oli kyse sitten improvisaatiosta tai vain yleisestä kuuntelemisen ideasta, mielestäni jazzissa on paljon sellaista, joka on sovellettavissa jokapäiväiseen elämään. Kuinka tärkeää jazz on ollut sinulle vuosien varrella?

JD: Useimmat jazzmuusikot ovat luonnollisesti etsijöitä. Koska jazz perustuu niin vahvasti improvisaatioon. He etsivät jatkuvasti hetkestä toiseen sooloissaan. Joten se on tavallaan mielenkiintoista.

Ehkä me kaikki olemme tavallaan etsijöitä. Ei tarvitse olla mikään listoille kiipeävä tai menestyvä muusikko. Luulen, että jos varaat 20 minuuttia päivässä aikaa soittaa pianoa komerossasi tai maalata tai vaikka kävellä tietoisesti luonnossa, pääset tavallaan samalle vyöhykkeelle kuin taiteilijat. Ja se on hyvin rauhoittavaa.

Se on varmasti hyödyllistä tämän hulluuden aikana.

-yhtye, The Doors lehdistötilaisuudessa Heathrow’n lentokentällä Lontoossa (vasemmalta oikealle); rumpali John Densmore, kosketinsoittaja Ray Manzarek. (Kuva: Central Press/Getty Images)

Getty Images

Viittaat improvisointiin. Sana improvisaatio kuuluu kirjan Doors-yhtyetoveriasi Ray Manzarekia käsittelevän luvun alaotsikkoon. Varmasti se on jazzin tunnusmerkki. Kuinka tärkeää jazz oli The Doorsin musiikille?

JD: Kun tapasin Rayn ensimmäistä kertaa musiikillisesti, puhuimme jazz-sankareistamme. Ja he olivat kaikki samanlaisia. Sanoin: ”Hei, Ray, tunnetko Milesin ’All Bluesin’?”. Ja hän sanoi: ”Totta kai!” Se oli ensimmäinen kappale, jonka soitimme yhdessä.

Me emme ole yhtä taitavia kuin Herbie Hancock. Mutta pääsemme samalle alueelle. Ja heti aistin, että hän tunsi musiikin rytmisesti samalla tavalla kuin minä. Ja se on todella tärkeää.

Ja ”Light My Firen” soolot – ne ovat itse asiassa kaksi sointua. ”My Favorite Things” inspiroi meitä. Se on Broadway-kappale, mutta John Coltrane teki siitä kauniin version. Se on 3/4 tahdissa. Se on valssitempo. Otimme siitä pari sointua ja laitoimme ne 4/4:ään ”Light My Firen” sooloissa.

LISÄÄ FORBESISTARobby Krieger puhuu uudesta albumista ’The Ritual Begins At Sundown,’ Looks Back At The Doors As ’Morrison Hotel’ Turns 50By Jim Ryan

Kirjoitat siitä, miten rumpali Elvin Jonesin musiikillinen keskustelu John Coltranen kanssa inspiroi sinua yrittämään musiikillista vuoropuhelua Jim Morrisonin kanssa. Tässä on kaveri, joka tunnetusti ei soittanut instrumenttia – ei ollut muusikko sinänsä. Miten pyritte tavallaan saavuttamaan sen?

JD: Rumpalin ensimmäinen tehtävä on pitää rytmi – pulssi – sydämen syke, joka syntyy, kun sen kuulee kohdussa. Kaikille se on ensimmäinen rumpu, jonka olet koskaan kuullut. Ja se saa meidät kaikki tuntemaan olomme turvalliseksi. Kotimaan turvallisuus. Se saa meidät tanssimaan. Tunnette pulssin yhdessä.”

Näin siis Elvinin, eikä hän vain tehnyt sitä, ensimmäistä keikkaa, vaan hän tavallaan soitti Coltranelta – kävi keskustelua. Luulen, että se vaikutti alitajuisesti minuun.

Kappaleessa ”When the Music’s Over” Jim sanoo: ”What have they done to the earth?”. Mitä he ovat tehneet kauniille sisarellemme? Pistäneet häntä veitsillä aamunkoiton kylkeen. Sidottu aidoilla, raahattu alas.” Huomasin itseni sanovan: ”Unohda rytmi, menen puhumaan Jimin kanssa.” Sitten palasin takaisin biitin pariin.

Mutta se tuli Elviniltä.

rock-yhtye, ”The Doors”, esiintymässä kaupungintalon ulkopuolella Frankfurtissa. Vasemmalta oikealle urkuri Ray Manzarrek, laulaja Jim Morrison, rumpali John Densmore ja kitaristi Robby Krieger.

Bettmannin arkisto

Kirjoitat myös laajasti hiljaisuudesta. Siteeraat Mozartia aiheesta Dalai Lamaa käsittelevässä luvussa. Myöhemmin koomikko Gary Shandling havainnoi sitä keskustelussa Marc Maronin kanssa. Sitten siihen viitataan jälleen loppupuolella. Se tulee esiin kirjassa paljon. Mutta nykyään hiljaisuutta voi olla vaikea löytää. Kuinka tärkeää on etsiä sitä, tarkkailla sitä ja hyväksyä se?

JD: No, sitä ei ole niin vaikea löytää, jos tekee tilaa. Sitä tarkoitan sillä 20 minuutilla päivässä tai millä tahansa.

Useimmat ihmiset eivät pidä hiljaisuutta tärkeänä. Mutta ajatelkaa jos ei olisi hiljaisuutta. Ja kaikki olisi pelkkää ääntä. Ei olisi kontrastia! Se olisi ärsyttävää. Luulen, että alussa oli hiljaisuutta. Ja sitten tuli ”sana”, kuten Raamatussa sanotaan. Sana on ääni. Se on värähtely. Äänen ja äänettömyyden välillä on siis todella tärkeä tasapaino.

Siksi olin todella vaikuttunut Los Angelesin filharmonikkojen uudesta nuoresta kapellimestarista Gustavo Dudamelista. Hän ymmärsi sen. Hänellä oli hiljainen kappale ja hän sanoi orkesterille, että hän johtaa ensimmäiset neljä tahtia eikä soita – ja tulee sitten hiljaa sisään. Olin yleisössä, ja me kaikki kiemurtelimme ja yritimme selvittää, kuuntelimmeko mitään. Ja se hiljaisuus oli maagista.

Rumpalina en ole kaikkein nopein – mutta dynamiikka on minulle kaikki kaikessa. Se on koko juttuni. Joten jos soitan todella voimakkaasti tai todella hiljaa ja kaikkea siltä väliltä, se on tavallaan kaikki inhimilliset tunteet, tiedäthän? Ja se on musiikillista.

Doorsin Densmore (vas.) ja Ildiko Von Somogyi saapuvat vuoden 2015 MusiCares Person of The Year -juhlaan, jossa palkitaan Bob Dylan Los Angelesin kongressikeskuksessa Los Angelesissa Kaliforniassa 6. helmikuuta 2015. (Kuva: Axelle/Bauer-Griffin/FilmMagic)

FilmMagic

Kirjoitat tavallaan yleisesti ajatuksesta löytää totuus. Elämme aikoja, jolloin ajatus totuudesta näennäisesti devalvoituu päivittäin. Mutta yleisesti ottaen, kuinka tärkeää se on?

JD: Vau. No… Jos ihmiset kuulevat tarpeeksi valheita, he alkavat jonkin ajan kuluttua uskoa niitä. Ja ne ovat tavallaan valheita sielulle, taisi Sokrates sanoa. On olemassa positiivinen valehtelu – tämä on tavallaan abstraktia – mutta taiteessa siirrytään kirjaimellisuuden sijaan metaforiin. Mikä ei ole oikeastaan totta – mutta jotenkin se koskettaa syvempää totuutta. Kuten musiikissa, kehonne tuntee sen. Tulee kananlihalle. Tai nauraa. Eikä tiedä miksi. No, siellä on jotain todella syvällä. Ja se on todellinen totuus.

Ihmiset, jotka kertovat valheita, eivät tiedä keitä he ovat. Ja on huolestuttavaa, että heidän seuraajansa tulevat tajuamaan, että kaikki on ollut suurta valhetta. Ja sitten heidän on sopeuduttava siihen. Meidän on päästävä ristiin ja selvitettävä tämä.”

Yksi asia, joka minusta on niin inspiroivaa tässä kirjassa, on se, että vielä 75-vuotiaana yrität yhä oppia. Kyselet yhä näitä kysymyksiä. Etsit yhä. Olipa kyse sitten musiikista tai vain jokapäiväisestä elämästä, kuinka tärkeää on jatkaa sitä?

JD: Se on avain elinvoimaisuuteen. Luulen, että lopuksi lainaan Bob Dylania. Joku kysyi Dylanilta, onko hän onnellinen, eikä hän edes vastannut. Hän kirjoitti laulun Rubin ”Hurricane” Carterista, joka oli vankilassa. Hän auttoi hänet ulos. ”Hurricane” kysyi Bobilta aina, kun hän näki hänet: ”Mitä sinä etsit?”. Dylan vastasi: ”Graalin maljaa.” Jota ei voi koskaan löytää. Mutta etsiminen on avainasemassa, ei päämäärä.

Massojen ihailu Madison Square Gardenissa teki hyvää egolle. Mutta voin tehdä pienen rumpurunousujutun klubilla, ja jos olen oikeasti hetkessä yleisön kanssa, olen siitä yhtä innoissani kuin jättikonserteista.

Ja luulen, että se on se, mikä pitää yhden, oikeasti, luovan taiteilijan: polku.”

Seuraa minua Twitterissä. Tutustu verkkosivustooni.