Kiipesin ylös lämpimästä, mukavasta sängystäni ja suuntasin ikkunalleni, kun kuulin autonrenkaiden kilinää ja vaimeaa musiikkia, joka soi kaukaisuudessa, lasi oli huurtunut, kun pyyhin huurteen pois, minua tervehti lumimyrsky aivan ikkunani ulkopuolella ja ajovalojen häikäisy, kun auto ajoi taloni ohi yöhön, kun DFG:n viimeisimmän CD:n erehtymättömän kuuloinen ääni hiipui. Kun katsoin ulos paksun lumen läpi, näin jotain, joka näytti maassa makaavalta ihmiseltä, oliko minut juuri herätetty yliajon ääneen?

Pukeuduin nopeasti kenkiin, otin puhelimeni yöpöydältäni, heitin takkini päälleni ja menin suoraan etuovelleni. Vedettyäni pari kertaa syvään henkeä astuin ovesta ulos ja lähdin kulkemaan katua pitkin kohti paikkaa, jossa olin varma, että näin maassa makaavan ihmisen. Taistellessani lumen läpi, aivan kaukaisuudessa, tumma hahmo tuli näkyviin, joka vain makasi siinä, kävi selväksi, että siellä oli henkilö makaamassa tien vieressä, ja aloin hieman kiihdyttää vauhtia, hölkkäsin hitaasti kohti paikkaa, jossa henkilö makasi, mutta kun tulin lähemmäs, tunnistin, kuka maassa makasi, pitkät ruskeat hiukset, pehmeä, vaalea iho, musta mekko, jossa oli yksi ainoa valkoinen raita vasemmalla puolella, jonka olin nähnyt hänellä olevan yllään monissa valokuvissa, maassa makaava nainen, se oli… minun äitini.

Sokeassa paniikissa, tietämättä mitä tehdä, putosin polvilleni kyynelten täyttäessä silmäni, kylmän lumen pommittaessa kasvojani, kurotin käteni taskuuni ja vedin puhelimeni esiin, avasin sen ja soitin 999… Ei mitään, ei soittoa, ei ääntä, vain kuollut hiljaisuus, se ei ollut tullut mieleeni sillä hetkellä, mutta en enää kuullut edes tuulta tai kaukaisia autoja, yritin soittaa hätäkeskukseen toisen kerran, mutta ei mitään,

”Mikä tässä puhelimessa on vikana?!”

Haluttomana luovuttamaan yritin uudestaan, mutta tällä kertaa kuulin jotain, tiedättehän sen vanhan valintaäänen, jonka tietokoneenne antoi, kun yhdistitte internetiin 2000-luvun alussa, surinaa ja kitinää, aivan kuin tietokone kamppailisi tiedonkäsittelyn kanssa, tuon äänen kuulin, parin sekunnin kuluttua ääni vain lakkasi, ja sitten kuulin hälytykseni suoraan korvaani, pelästyin puolikuoliaaksi ja… Herätessäni heräsin helposti pahimmasta unesta mitä olen koskaan nähnyt elämässäni.

Herättyäni makasin sängyssä hetken aikaa miettien äitiäni, hän oli kuollut yliajossa kun olin vain 5-vuotias, kuljettajaa ei koskaan saatu kiinni. Siitä yöstä on kulunut melkein 20 vuotta ja nyt luulen löytäneeni keinon jolla voin vihdoin nähdä äitini uudelleen, en puhu kuolemasta tai mustasta magiasta, ei, luulen löytäneeni keinon hypätä ulottuvuuksien yli.

Selasin eräänä iltana nettiä etsien uutta CreepyPastaa kuunneltavaksi, kun törmäsin kanavaan, jossa oli video ulottuvuuksien hyppäämisestä, kiinnostuneena katsoin videon, siinä sanottiin, että Redditissä ihmiset väittävät pystyvänsä hyppäämään ulottuvuudesta toiseen käyttäen yhtä kahdesta menetelmästä, jotka tunnetaan nimillä ”Peilimenetelmä” ja ”Kahden silmälasin menetelmä”, mutta videolla esiintyvä tyttö sanoi, ettei ollut koskaan kokeillut sitä itse. Uskon vakaasti, että maailmassa on ääretön määrä ulottuvuuksia, että jokaisessa ulottuvuudessa on toinen versio maailmasta sellaisena kuin me sen tunnemme, mutta kaikki pienistä yksityiskohdista kaikkeen siihen, mitä me tiedämme maailmasta, voi olla erilaista, että jossain on ulottuvuus, jossa äitini on yhä elossa.

Siirryttyäni Redditiin löysin suhteellisen helposti /r/DimensionalJumping/-laudan, yksinkertaisen laudan, jossa oli otsikko 492 ja paljon viestejä, jotka vaihtelivat kohdista Where Is The Best Place To Try The Glass Method ja Questions About Jumps aina Feel Like I’m ”Home” and It Worked. Aivan sivun yläreunassa oli viesti, jossa kerrottiin, miten hypätä ulottuvuuksien välillä.

Redditin mukaan hyppääjän on hankittava kaksi lasia, toinen täynnä vettä ja toinen tyhjä, sitten hänen on hankittava kaksi paperia, toiselle paperille hänen on kirjoitettava sana tai lause, joka tiivistää senhetkisen tilanteen, jonka hän haluaa muuttaa, ja liimattava se sitten täyteen lasiin, ja toiselle paperille hänen on kirjoitettava sana tai lause, joka tiivistää ihannetilanteensa, ja liimattava se tyhjään lasiin. Kun hyppääjä istuu kahden lasin edessä, hänen on pohdittava, miten hänen elämänsä on täynnä ensimmäistä tilannetta, kuten ensimmäinen lasi, ja miten hänen elämänsä on tyhjä toivotuista tilanteista, kuten toinen lasi, ja kun hän on valmis, hänen on kaadettava vettä ensimmäisestä lasista toiseen lasiin kuunnellen veden ääntä ja tuntien siirtymisen ulottuvuudesta toiseen. Sitten heidän on istuuduttava ja keskityttävä lasiin niiden uudessa tilassa hetken tai kaksi, ennen kuin he juovat veden ja odottavat, että kaikki muutokset tapahtuvat.

Eilen töistä tultuani ripustin takkini oven viereen, tein itselleni jotain syötävää ja sitten istuin keittiössäni ja yritin ”Kahden lasin menetelmää”, kirjoitin toiselle paperille ”Äiti kuollut” ja toiselle ”Äiti elossa”, hyppyyrityksen jälkeen menin nukkumaan ja näin tuota jumalatonta unta. Ajattelin, että ehkä se oli merkki, tai ehkä olin vain ajatellut asiaa liikaa, joka tapauksessa mikään ei tuntunut erilaiselta tänä aamuna.

Katsoin kelloa ja näin, että kello oli seitsemän:30 ja tajusin, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia päästä töihin ajoissa, joten päätin ilmoittautua sairaaksi, nousin ylös sängystä ja nostin takkini lattialta, kun pieni möhkäle, joka näytti lumelta, putosi lattialle ja laskeutui kosteaan paikkaan, jossa takkini makasi,

”Onpa outoa, lunta ei ole satanut kuukausiin”, ajattelin itsekseni melko hämmentyneenä, ”ja olisin voinut vannoa, että ripustin tämän viime yönä.”

Suuntasin ulos huoneestani ja alakertaan kotipuhelimelle soittaakseni pomolleni, ripustin takkini takin telineeseen, otin puhelimen käteeni ja aloin soittaa töihin, mutta valittuani numeron kuulin tuon saman valintaäänen, jonka kuulin unessani ja hyppäsin takaisin pudottaen puhelimen lattialle. Seisoin tuijottamassa puhelinta muutaman sekunnin ajan, kun sain juuri ja juuri selvää heikosta äänestä toisessa päässä,

”Haloo? … Haloo, onko siellä ketään? … Suljen puhelimen…”

”Öö, hei Rodger, anteeksi, puhelin lipsahti kädestäni”, sanoin keskeyttäen ”Soitan vain kertoakseni, etten pääse aamulla töihin, olen valvonut suurimman osan yöstä jonkinlaisen sairauskohtauksen takia”

”Ei se mitään, kiitos kun kerroit, kuka muuten puhuu?”.” kysyi pomoni

”Se on Alex” vastasin

”Alex? Alex kuka?”

”Alex Clark, myynnistä”

”Olen pahoillani, taisit olla väärässä numerossa”

”Ei, Rodger, se olen minä, Alex!”

”Meillä ei ole täällä töissä ketään Alexia, olen pahoillani, joka tapauksessa minun on mentävä, meidän on pidettävä tämä hätäpuhelinlinja aina vapaana”, Rodger sanoi ja löi luurin korvaan.

”Mitä v… Antoiko Rodger minulle juuri potkut?” Ajattelin itsekseni tuijottaen mykistyneenä puhelinta,

”Mikä mulkku!”

Aloitin kävelemään keittiöön keittääkseni itselleni kahvia ja näin naisen, jolla oli pitkät ruskeat hiukset ja musta mekko, jossa oli valkoiset raidat, kävelevän suoraan oven ohi ja pysäyttävän minut ällikällä lyötynä,

”Äiti?” Kysyin tärisevällä äänellä mutta en saanut vastausta.

Kun menin keittiöön siellä ei ollut ketään,

”Minne sinä menit?” Sanoin ääneen, tunsin itseni jotenkin naurettavaksi puhuessani tyhjälle huoneelle, ”Tekivätkö silmäni vain temppuja minulle?”.

Poistettuani asian mielestäni keitin itselleni kahvia, istahdin tietokoneen ääreen ja kirjauduin Facebookiin. Ensi silmäyksellä koko Facebookini näytti olevan sekaisin, tähän aikaan aamusta minulla olisi yleensä uutisvirta täynnä tarinoita Susanilta, eräältä työtytöltä, joka istuu yömyöhään jakamassa typeriä kissavideoita ja outoja ”Elämä on kallisarvoista” -meemejä, mutta ei mitään, ainakaan hänen liian iloisen ”Hyvää huomenta, ’kirjanpitäjät” -statuksensa pitäisi olla uutisvirtani kärjessä, tarkoitan, en valita, se on vain, outoa…

Päätin katsoa kaverilistaani tarkistaakseni, oliko hän poistanut minut, kun menin klikkaamaan kavereitani huomasin, että olin menettänyt 657 kaverista 492 kaveriin, on normaalia menettää yksi kaveri silloin tällöin, mutta 165 kaverin menettäminen yhdessä yössä ilman mitään syytä on ennenkuulumatonta. Minusta tuntui, ettei minun enää tarvinnut tarkistaa, oliko Susan siellä, koska jokin kertoi minulle, että hän oli yksi niistä 165:stä, mutta napsautin silti kaverilistaani ja aloin kirjoittaa hänen nimeään hakuun… Ei yllätys, ei tuloksia.

Aloin miettiä, että ehkä Facebookiini oli murtauduttu, mutta kenelläkään ei ollut syytä murtautua minuun, siitä ei ollut mitään hyötyä, tietääkseni en ollut suututtanut ketään, miksi kukaan haluaisi murtautua minuun? Katsellessani Facebookiani huomasin muutama muukin asia, jotka olivat erilaisia, profiilikuvani oli muuttunut kuvasta, jossa olin töissä, yhdeksi niistä surkeista webbikamerakuvista, jotka näyttävät rikosrekisterikuvilta, vaikka en ole koskaan elämässäni nähnyt kyseistä kuvaa, ilmeisesti olin hiljattain tykännyt joukosta sivuja, joista en muista tykänneeni, ja Facebookin mukaan en ole ollut töissä sitten kausityön, jonka tein toissavuoden joulukuussa…

Mistään tästä ei tullut mitään tolkkua, puuttuvat kaverit voisin laittaa hakkeroinnin piikkiin, mutta tuossa kuvassa olen selvästi minä ja se näyttää aidolta, eikä sivuja ollut myöskään tykätty yhdessä yössä, pari niistä oli vasta muutama yö sitten kun tiedän olleeni Facebookissa, mutta en todellakaan tykännyt ”Pretty Little Liarsista”… Tarvitsin raitista ilmaa.

Nousin tietokoneen äärestä ja lähdin talosta, päätin kävellä joen rannalla sen sijaan, että olisin ajanut jonnekin. Kun pääsin alas joen rannalle, istahdin joen rantaan ja rentouduin paahtavassa auringossa kuumuuden nielaistessa, jotkut ankat uivat huolettomasti ylävirtaan ja juoksevan veden ääni auttoi rauhoittamaan mieleni. Yhtäkkiä mieleeni juolahti ajatus,

”Mistä tuo lumi tuli takkini päälle?”. Pohdin,

Viimeisen kerran muistan nähneeni lunta… Siinä jumalattoman kamalassa unessa… Sitten tänä aamuna Rodgerilla ei ollut aavistustakaan kuka olin, Susan ei ole enää kaverilistallani, enkä ole ollut töissä melkein kahteen vuoteen…

”Mitä helvettiä on tekeillä?!” Huusin säikäyttäen läheiset ankat,

Alkoi tuntua kuin olisin miettinyt ulottuvuushyppyä niin paljon, että mieleni oli luonut illuusion siitä, että todella hyppäsin, mielessäni kiersivät kaikki nämä kysymykset, enkä saanut vastausta mihinkään niistä, tuntui kuin olisin tulossa hulluksi, mutta sitten sain ajatuksen,

”Entäpä jos se onnistuisikin?”

Minun oli saatava se selville, minun oli saatava varmuus asiasta, oli yritettävä ottaa yhteyttä äitiini! Hyppäsin ylös joen rannalta ja juoksin niin nopeasti kuin pystyin, kotiin asti, ja juuri ajoissa myös, taivas oli muuttunut kauniista sinisestä taivaasta paksujen harmaiden pilvien täyttämäksi ja tuuli alkoi voimistua. Ryntäsin ovesta sisään ja paiskaisin sen perässäni kiinni, juoksin suoraan tietokoneeltani ja kirjauduin Redditiin. Kirjoitin kokemukseni ulottuvuushyppy subredditiin ja pyysin neuvoa, kahden minuutin sisällä sain vastauksen, siinä luki:

”Mene takaisin omaan ulottuvuuteesi!”

”No kiitos paljon, kaveri, kirjoitin tänne kysyäkseni apua ja sinä olet vain töykeä!”. Vastasin,

Kun olin painanut ”lähetä”-painiketta, sivu päivittyi ja minua tervehti toinen viesti,

”Tämä kuulostaa minusta siltä, että sinulla on ollut onnistunut hyppy, anna minun olla ensimmäinen, joka toivottaa sinut tervetulleeksi vuoteen 492, mutta ole varovainen, mitään hyvää ei koskaan seuraa siitä, että hyppäämällä yritetään herättää rakkaansa henkiin.”

Tällä hetkellä vastaus olisi voinut sanoa mitä tahansa, mutta näin vain: ”Hyppysi on onnistunut”, ja otin heti Googlen käsiini yrittäessäni jäljittää äitini. Etsin varmaan tuntikausia, tuuli ikkunani ulkopuolella oli voimistunut ja oli alkanut sataa lunta, menin hakemaan itselleni kahvia, sytytin hiilitulen ja palasin saman tien takaisin etsimään äitiäni.

Toisesta noin tunnin kuluttua löysin hänet nettihakemistosta, ja mikä parasta, hän asui vain 10 minuutin ajomatkan päässä minusta! Hyppäsin ylös tietokonepöydältäni kaatamalla istuimeni, heitin nyt kylmän kahvini nuotioon, sammutin sen puoliksi ja juoksin ulos etuovesta napaten auton avaimet matkalla ulos. Nyt lunta oli jo todella satanut, ja astuessani ovesta ulos olin nilkkoihini asti lumessa, juoksin autoni ovelle ja melkein revin sen irti, kun heitin sen auki.

Autossani istuessani otin hetken aikaa tajutakseni mitä oikeastaan oli tapahtumassa, kaikkien näiden vuosien jälkeen aioin vihdoin tavata äitini ensimmäistä kertaa aikuiselämässäni, hänen tietämättään tämä olisi ensimmäinen kerta, kun näkisin hänet sitten viisivuotisikäni, minun oli esitettävä viileää,

”Mitä jos hajoan?” Ajattelin itsekseni, ”Millainen hän tulee olemaan? Onko minulla muita sisaruksia tässä ulottuvuudessa?”

Kysymys toisensa jälkeen kiersi mielessäni, en kestänyt enää, laitoin avaimeni virtalukkoon, mutta autoni ei lähtenyt käyntiin,

”Hemmetin sää!” huusin ja löin ohjauspyörää,

4 yrityksen jälkeen ja sen jälkeen, mikä kuulosti 80-vuotiaan 60-vuotiaan tupakoitsijan yskänkohtaukselta, autoni heräsi eloon, moottori jyrähteli, kojelauta syttyi palamaan kuin ylenpalttisen juhlava talo jouluaattona ja se tuttu ääni suosikki-CD-levyltäni alkoi pauhata kaiuttimista.

”Sopii”, ajattelin, kun radiosta alkoi soida DFG – Hate That I Miss You.

Laitoin auton vaihteen päälle ja lähdin kohti huoltoasemaa, bensaa oli enää alle neljännes tankista jäljellä, ja autoni polttoaineen kulutuksen takia olisin onnekas, jos pääsisin edes äidin luo, saati sitten takaisin kotiin. Ajo huoltoasemalle tuntui pitkältä ja uuvuttavalta, aika tuntui hidastuvan, vaikka todellisuudessa ajomatka oli vain viiden minuutin mittainen. Pysäköin bensa-asemalle pumpun viereen ja laitoin käteni vaihdekepin takana olevaan rahapurkkiin,

”15,23 puntaa, hienoa, enemmän kuin tarpeeksi”, ajattelin itsekseni ja hyppäsin ulos autostani,

laitoin 10 puntaa polttoainetankkiin ja poimin viiden punnan kukkakimpun matkalla asemalle. Tehtyäni ostokseni ryntäsin autoon, laitoin kukat matkustajan istuimelle ja suuntasin kaupungin toiselle puolelle äitini luokse. Minulta kesti vajaa 20 minuuttia päästä perille, kun pysähdyin pihalle, sammutin moottorin ja istuin katsellen taloa, jossa äitini asui, valot vasemmassa alhaalla olevassa ikkunassa paloivat ja näin liikettä verhon takana,

”Hän on siellä”, mutisin itsekseni, ”Äitini on elossa ja hän on juuri tuon oven toisella puolella!”.”

Poimin kukat matkustajan istuimelta ja kävelin puutarhapolkua pitkin, hänellä oli kaunis puutarha, äitini, ruusupensaat reunustivat puutarhan etuosaa, polku halkaisi puutarhan kahtia ja unikot kulkivat molemmilla puolilla, vasemmanpuoleisessa osassa oli valtava tammi, josta roikkui rengaskeinu, ja oven molemmin puolin oli pieniä ruukkupuita, ja kaikki oli kauniilla lumipeitteellä vuorattu.

Saavuttuani ovelle vedin terävästi ja syvään henkeä jääkylmästä ilmasta ja koputin. Heti näin liikettä himmeän lasin toisella puolella, hahmo lähestyi ovea ja sitten se aukesi, hyvin kaunis, vaaleatukkainen nainen avasi oven,

”Alex?” hän kysyi uteliaana,

”Äiti on juuri mennyt kotiisi, miksi olet täällä?”

”Äiti?” Ajattelin tuijottaen tätä naista hämmentyneenä,

”Onko hän,minun siskoni?”

”Niinkö? Hitto!” Sanoin, ”Menen nyt takaisin sinne ja yritän saada hänet kiinni”

”Okei, ei mitään ongelmaa” nainen vastasi ”Ovatko ne hänelle? Haluatko, että otan ne?” hän kysyi katsoen kukkia,

”Ei se mitään, haluan ojentaa ne hänelle itse” vastasin, ollessani jo puolimatkassa puutarhapolkua pitkin,

”Ai niin, okei, nähdään sitten” nainen sanoi

”Nähdään illalla, kun vien äidin kotiin” sanoin ja hyppäsin autooni.

Käynnistin moottorin ja painoin jalan pohjaan, suuntasin takaisin kotiini, kun äiti olisi jo perillä,

”Minulla on sisko!” Sanoin ääneen, ”Äitini on elossa ja minulla on sisko!”

Aloin eksyä ajatuksiin, en keskittynyt mihinkään muuhun kuin siihen, että olisin menossa tapaamaan äitiäni ja myöhemmin myös siskoani, en keskittynyt CD-levyyn, joka oli alkanut uudestaan, En keskittynyt tuuleen ja lumeen, joka moukaroi autoani, en keskittynyt nopeuteen, kun olin helposti ylittänyt nopeusrajoituksen kaksinkertaisesti, ja kun olin kääntymässä kadulle, en keskittynyt mustaan mekkoon pukeutuneeseen, valkoisella raidalla varustettuun naiseen, joka astui autoni eteen.