Tässä artikkelissa tutkitaan, miten Guatemalan eliitit ja hallitus käyttävät kansanmurhan kieltämistä Guatemalassa heikentääkseen alkuperäiskansojen oikeudenmukaisuuden tavoittelua, ei ainoastaan sodan aikaista väkivaltaa, vaan myös meneillään olevia rasismiin, väkivaltaan ja taloudelliseen syrjäytymiseen liittyviä kysymyksiä. Vaikka Guatemalan kansalliset lainsäätäjät ja taloudellinen eliitti väittävät, että kansanmurhan tunnustaminen haittaa taloudellista kehitystä ja kansallista sovintoa, väitän, että kansanmurhan kieltäminen ylläpitää alkuperäisväestön monipuolista marginalisoitumista, kun se toimii status quon säilyttämiseksi. Postkoloniaalisen muistitutkimuksen, kriittisen kehityskirjallisuuden ja dekolonialististen tutkijoiden pohjalta tässä artikkelissa tarkastellaan ”no hubo genocidio” -narratiiveja nykyisten kehitysyhteistyö- ja solidaarisuuskampanjoiden rinnalla korostaen näiden muistin ja unohtamisen muotojen diskursiivisia ja aineellisia motiiveja ja vaikutuksia. Erityisesti kuulustelen sitä, miten toimijat, jotka tuottavat sekä nykyisiä kehityskampanjoita että kansanmurhan kieltäviä narratiiveja, tekevät niin yrittäessään kiinnittää tietynlaista kollektiivista muistia, identiteettiä ja näkemystä kehityksestä kansalliselle tasolle, mikä Guatemalassa on aina ollut ongelmallista ja täynnä rasismia, väkivaltaa ja institutionaalista unohtamista.