Esittely

Demokraattinen rauhanteoria on teoria, jonka mukaan demokratiat osallistuvat harvemmin sotaan ja konflikteihin muiden demokratioiden kanssa. Sodan vähäinen todennäköisyys johtaa rakenteeseen, joka hillitsisi valtion tukeman sotilaallisen väkivallan käyttöä. Näin ollen teorian pääpaino on rauhanrakentamisessa sodan sijaan.

milkare/dollar photo club

Demokraattisen rauhanteorian periaatteet

Demokraattisen rauhanteorian perusperiaatteet asettivat Immanuel Kant ja Thomas Paine 1700-luvulla. Hänen vuonna 1795 kirjoittamassaan esseessä ”Ikuinen rauha”. Kant väitti, että suuri yleisö ei koskaan äänestäisi sotaan ryhtymistä, ellei kyse olisi itsepuolustuksesta.

Jos siis kaikki kansakunnat olisivat tasavaltoja, ne pidättäytyisivät sotimasta ja siten lopettaisivat kaikki sodat. Paine sanoi teoksessaan ”Common Sense” vuonna 1776, että monarkiat ryhtyvät helposti sotaan ylpeyden vuoksi, mutta tasavallat eivät. Vuonna 1917 Woodrow Wilson esitti ajatuksen, että maailmanlaajuinen demokraattinen rakenne johtaisi maailmanrauhaan. Hän käytti tätä agendaa perustellakseen Yhdysvaltojen liittymistä ensimmäiseen maailmansotaan. 1960- ja 1970-luvuilla demokraattisesta rauhanteoriasta tuli osa akateemista valtavirtaa, ja sitä tutkittiin vilkkaasti. Michael Doyle julkaisi vuonna 1983 kaksi esseetä, jotka keräsivät lisää huomiota teorialle.

Kategoriat, jotka selittävät DPT:tä

Teorian alla on kaksi pääkategoriaa, jotka ovat rakenteellinen selitys ja normatiivinen näkökulma.

1. Rakenteellinen selitys

Rakenteellinen selitys esittää, että edustuksellisen hallinnon instituutiot tekevät sodasta huonon valinnan sekä hallitukselle että kansalaisille. Koska sota ja sen jälkiseuraukset vaikuttavat ihmisiin kielteisesti, vaaleilla valitut virkamiehet, jotka ovat vastuussa hallitukselle ja kansalaisille, etsisivät muita toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja, koska äänestäjät muutoin äänestäisivät virkamiehet pois vallasta. Sota tulisi vain sillä hinnalla, että hallitseva puolue joutuisi pois vallasta. Tämä näkemys ei hyväksy kaikkia kansalaisia loogisina, vaan demokraattiset rakenteet antaisivat itsessään kansalaisille vallan muuttaa hallituksen tekemiä päätöksiä.

2. Normatiivinen näkökulma

Normatiivinen näkökulma esittää, että demokraattisten kansakuntien välillä vallitsee rauha, koska ne jakavat samat arvot. Demokraattinen poliittinen kulttuuri pyrkii väkivallattomiin ja rauhanomaisiin konfliktinratkaisukeinoihin. Tämä on asenne, jonka kaikki demokraattiset kansakunnat jakavat, ja siten niillä on keskinäinen ymmärrys toisiaan kohtaan. Ne ovat halukkaampia selvittämään erimielisyyksiään ja etsimään rauhanomaisia ratkaisuja sodan sijaan.

Poliittinen ideologia on siis tärkein määräävä tekijä liittolaisten muodostamisessa.

Realistit väittävät, että sodan ja rauhan syynä ei ole demokratia tai sen puute, vaan pikemminkin vallan harkinta ja arviot. Juuri demokraattisten valtioiden väliset liittoutumat johtavat vaikutuksiin, joiden luullaan johtuvan demokratiasta, vaikka todellisuudessa ne ovat seurausta realistisista tekijöistä.

Kritiikki

Demokraattisen rauhanteorian tärkein kritiikki on sen metodologia. Parametrit, joilla erityispiirteitä mitataan, ovat hyvin subjektiivisia. Tutkijat kritisoivat myös demokratian ja rauhan välistä kausaalisuhdetta. Realistit väittävät, etteivät yhteiset arvot vaan pikemminkin yhteiset intressit vähennä sotamahdollisuuksia demokratioiden välillä. Demokraattiset valtiot liittoutuvat todennäköisemmin muiden demokratioiden kanssa pikemminkin yhteisten strategisten etujen kuin sisäpoliittisten prosessien vuoksi.

Johtopäätös

Johtopäätöksenä voidaan siis todeta, että realistit eivät pidä demokratiaa rauhaa edistävänä tekijänä. Kansainvälisen poliittisen järjestelmän rakenne on merkittävä tekijä liittolaisten muodostamisessa ja sotaa ja rauhaa koskevien päätösten tekemisessä. Vaikka voidaankin väittää, että vakaus syntyisi demokratian leviämisen seurauksena, itse asiassa yhteiset edut määräävät kansainvälisen poliittisen rakenteen.