Delphine Seyrig (1932-1990) on 1960-luvun avantgarde-elokuvataiteen ikoni. Libanonilaissyntyinen ranskalaisnäyttelijä näytteli muun muassa Alain Resnais’n, Marguerite Durasin, Luis Buñuelin ja Chantal Akermanin elokuvissa. Näyttelyn ensimmäinen galleria ”Defiant Muses: Delphine Seyrig ja feministiset videokollektiivit Ranskassa 1970- ja 1980-luvuilla” dokumentoi tätä taustaa esittelemällä kokoelman elokuvajulisteita, pukuja ja tuotantokuvia hänen uraltaan. Kauimmaiselle seinälle heijastettiin pätkä Resnais’n arkkitylsää mestariteosta Last Year at Marienbad (1961), jossa Seyrig näytteli naispääosaa. Muu osa laajasta näyttelystä keskittyi kuitenkin Seyrigin vähemmän tunnettuun työhön feministisenä elokuvantekijänä. Samalla se tutki vähän tunnettua historiaa: radikaaleja feministejä Ranskassa 1970- ja 80-luvuilla, jotka käyttivät vastikään keksittyä videokameraa tehdäkseen outsider-elokuvia monista eri aiheista, tiedotusvälineiden seksismistä kansallisiin vapautustaisteluihin.
Vuoden 1968 poliittisten levottomuuksien sekoittamana Seyrig, joka oli tuolloin näyttelijänuransa puolivälissä, heittäytyi feministiksi. Hän allekirjoitti vuoden 1971 343:n manifestin, luettelon naisista, jotka olivat hankkineet abortin (joka oli Ranskassa laiton vuoteen 1975 asti), ja puhui julkisesti naisten oikeuksien puolesta. Vuonna 1975 hän osallistui elokuvaohjaaja Carole Roussopoulosin naisartisteille järjestämään työpajaan, jossa opetettiin videoiden tekemistä uudella Sony Portapak -laitteella. Näistä kahdesta naisesta tuli ystäviä, ja yhdessä kääntäjä Ioana Wiederin kanssa he perustivat elokuvantekijäkollektiivin nimeltä Les Insoumuses, joka on portmanteau ranskankielisistä sanoista, jotka tarkoittavat ”uhmakkaita” ja ”muusia”.
Yhdysvalloissa toimivien samankaltaisten elokuvantekijäkollektiivien, kuten Videofreexin ja TVTV:n kaltaiset ryhmät, käyttivät videokuvaa paheksuakseen liikkuvaa kuvaa tekevää teollisuutta ja yhteiskuntaa laajemmin. He tuottivat karheita, DIY-tyylisiä elokuvia, jotka olivat ominaisia heidän käyttämälleen alkeelliselle tekniikalle. Joissakin teoksissa keskitytään yksittäiseen henkilöön, joka puhuu tai lukee tekstiä, ja kamera zoomaa hitaasti aiheeseen. Toiset taas détournoivat televisio-ohjelmista otettua kuvamateriaalia ja muotoilivat sen uudelleen käsinkirjoitetuilla otsikkokorteilla ja voice-overilla, jotka pilkkaavat seksististä sisältöä. Videotyöskentely antoi naisille mahdollisuuden luoda voimakasta liikkuvaa kuvaa ilman televisiostudion tai tuotantoyhtiön infrastruktuuria, jotka olivat pitkään miesten hallitsemia aloja. Yhdellä gallerian seinällä luki Seyrigin sitaatti: ”Minulle video merkitsi mahdollisuutta tehdä elokuvaa tarvitsematta pyytää keneltäkään mitään.”
Näyttelyssä oli esillä monia kollektiivin elokuvia, joita heijastettiin seinille tai soitettiin vanhoilla televisiovastaanottimilla, sekä tuotannollisia still-kuvaesineitä ja ephemeraa. Eräässä teoksessa vuodelta 1976 Seyrig lukee Valerie Solanasin SCUM-manifestin ranskankielistä käännöstä sanelukoneeseen Roussopoulosin kirjoittaessa sitä kirjoituskoneella. Toisessa, Sois belle et tais-toi (Ole kaunis ja ole hiljaa, 1976), Seyrig haastattelee kahtakymmentäneljää ranskalaista ja amerikkalaista näyttelijätärtä siitä, miten vaikeaa on työskennellä elokuvateollisuudessa naisena. Kollektiivi dokumentoi myös tuolloin käynnissä olevia aliraportoituja kamppailuja. He tekivät videon seksityöntekijöiden lakosta Lyonissa sekä useita videoita ammattiyhdistysten, poliittisten vankien ja nousevan homojenoikeusliikkeen tukemiseksi järjestetyistä mielenosoituksista.
Les Insoumuses teki suurimman osan elokuvistaan 1970-luvulla, mutta jatkoi yhteistyötä silloin tällöin ja silloin tällöin läpi 1980-luvun. Vuonna 1982 he ryhtyivät toimiin säilyttääkseen liikkeensä kulttuuriset tallenteet perustamalla Pariisiin Centre Audiovisuel Simone de Beauvoirin, joka on heidän työnsä ja muun feministisen audiovisuaalisen median arkisto. Defiant Muses” oli tietyllä tavalla apoteoosi heidän pyrkimyksistään tulla kulttuurituotannon tekijöiksi, jotka ovat vapaita sosiaalisista ja poliittisista rajoitteista. Tämän teoksen kautta Seyrigistä, joka oli pitkään ollut kameran voimakkaan katseen kohteena, tuli vihdoin sen mestari.
Tämä artikkeli ilmestyy otsikolla ”Defiant Muses” huhtikuun 2020 numerossa, s. 88-89.