Tänään 35 vuotta sitten menetimme yhden amerikkalaisen punkin elinvoimaisimmista äänistä, kun Minutemenin Dennes Boon kuoli pakettiauto-onnettomuudessa Interstate 10:llä Arizonan aavikolla.
D. Boon oli kuollessaan vasta 27-vuotias, mutta hänen älykkyytensä ja näkemyksensä ohittivat nuoruuden. Minutemen, johon kuuluivat Boon laulajana ja soolokitaristina, mahtava Mike Watt bassossa ja George Hurley rummuissa, oli luonnostaan poliittinen bändi. Historian, luonnontieteiden ja George Carlin -albumien ahnaasti ahmiva Boon osoittautui sanoituksissaan täydelliseksi vastapainoksi bändin jazzin, hardcoren, countryn ja post-punkin rautaiselle hybrikselle, jonka tuloksena syntyivät sellaiset skeittinauhan peruskappaleet kuin ”Bob Dylan Wrote Propaganda Songs” ja ”One Reporter’s Opinion”.
”No, vähän niin kuin tuon luontojutun kanssa, tiedäthän, se on nöyrempi”, Watt kertoi The Creative Independentille viime elokuussa lapsuutensa parhaan ystävänsä perinnön pitämisestä hengissä 2000-luvulla. ”Sinä tulet liittymään D. Booniin. Vaikka eläisitkin terveenä, sinulla on vain niin paljon aikaa. Sinun on parasta olla tosissasi. Sinun täytyy tehdä siitä tärkeää! Se oli vaikein oppitunti, jonka olen oudolla tavalla oppinut, koska siitä voi tulla hieman täynnä itseään. Sen eteen pitää tehdä töitä monella tasolla. Kun alan epäillä ja muuta, ja olen onnekas, että sain vauhtia vanhoilta ajoilta, kun olin hänen kanssaan, mutta toisaalta tunnen myös tarvetta antaa hänelle tunnustusta. Minusta tuntuu, että se, mitä näet, ei johdu vain minusta. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan? Se ei vain ole sitä. Se ei ole reilua koko tarinaa kohtaan. Kun ajattelen häntä, yksi asia on tietysti kiitollisuus, mutta toinen on sellainen: ’Vau, aikaa on vain niin paljon.'”
Olin kuudennella luokalla jouluviikolla, kun menetimme Dennes Dale Boonin, tietämättömänä siitä vakavuudesta, jolla menetimme yhden Kalifornian suurimmista rock-kitaristeista. Hassua kyllä, yksi ensimmäisistä indie-bändeistä, joihin Thrasher-kaverini käänsivät minut 8. luokalla, oli fIREHOSE, bändi, jonka Watt ja Hurley perustivat Ed fROMOHIOn kanssa vuonna 1986. Valitettavasti vasta viimeisenä lukuvuotenani löysin The Minutemenin nerokkuuden, jonka musiikki on edelleen tärkeä osa kuunteluruokavaliotani 47-vuotiaana. Muistan dubbanneeni Double Nickels On The Dime -levyn (josta juuri opin, että se oli Sammy Hagarin ”I Can’t Drive 55” -kappaleen pisstake) ystäväni vinyylikopiolta Sonyn tyhjälle kasetille (muistan tämän, koska olin vankkumaton Maxell XL-II -levyjen kannattaja, ja se säilyi harvinaisuutena käytetyn musiikkikokoelmani joukossa).
D. Boon olisi ollut 62-vuotias, jos tuota onnettomuutta Arizonan autiomaassa ei olisi koskaan tapahtunut. On aika tuskallista spekuloida, kuinka monta upeaa kappaletta tällä kaverilla oli vielä 30-, 40- ja 50-luvuilla. Lyön vetoa taloni puolesta, että Boonin sooloalbumia olisi pidetty kaikkien aikojen klassikkona, sillä hänen syvä rakkautensa kantrimusiikkiin tulee varmasti esiin tässä vaihtoehtoisessa universumissa.
Boonin muiston kunniaksi tämän traagisen vuosipäivän johdosta, katsokaa YouTubesta muutama suosikkini Minutemen-ohjelmista.