Toimittaja John Hendrickson
1900-luvun lopulla ja 1900-luvulle tultaessa amerikkalaisen politiikan maatilalohko alkoi vaatia osavaltioiden hallituksilta ja liittovaltion hallitukselta enemmän. Populistinen puolueliike, johon joskus viitataan nimellä ”agraariradikalismi”, muotoutui 1800-luvun lopulla, kun maanviljelijät vaativat muun muassa rautateiden sääntelyä, satotukia ja vapaata ja rajoittamatonta hopean metallirahan käyttöä. Peter Zavodnyik kirjoitti teoksessaan The Rise of the Federal Colossus: The Growth of Federal Power from Lincoln to F.D. R.:
Farmarit olivat muodostaneet osavaltioiden oikeuksia ajavan, tiukan konstruktionismin kannattavan Demokraattisen puolueen selkärangan antebellum-kaudella; vuosisadan loppuun mennessä he olivat saaneet aikaan liittovaltion sääntelyn rautateiden taksoille – liittovaltion kauppapoliittisen vallan ennennäkemättömän käytön. Jotkut maanviljelijät halusivat Washingtonin tarjoavan heille lainoja keinotekoisen alhaisilla koroilla ja varastoja, joissa he voisivat varastoida satonsa odottaessaan hintojen nousua – hanke, joka olisi hämmästyttänyt jopa 1850-luvun anteliaimmin ajattelevia laajan rakentamisen kannattajia. Maanviljelijät saavuttivat nämä tavoitteet ensimmäisen maailmansodan aikana.
Farmilohkosta tuli myös vaikutusvaltainen ryhmittymä republikaanisen puolueen sisällä, ja kun republikaanit saivat liittovaltion hallituksen haltuunsa vuoden 1920 vaaleissa, tämä ryhmittymä ajoi hallituksen suurempaa osallistumista maatalouteen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kansakuntaa kohtasi vakava taloudellinen taantuma, vuosien 1920-1921 lama, joka oli laajalle levinnyt.
Laman seurauksena myös maatalous kärsi. Kuten Robert Sobel kirjoitti:
Korkeat elintarvikkeiden hinnat olivat kannustaneet maanviljelijöitä laajentamaan tilojaan ja investoimaan koneisiin. Vehnän viljelyala kasvoi neljästäkymmenestäkahdeksasta miljoonasta hehtaarista yli seitsemänkymmeneenviiteen miljoonaan hehtaariin vuosina 1914-1919. Iowan viljelysmaa, jota myytiin 82 dollarilla hehtaarilta vuonna 1910, maksoi 200 dollaria vuonna 1920. Euroopan elpymisen seurauksena Yhdysvaltojen maataloustuotteiden vienti laski 4,1 miljardista dollarista vuonna 1919 1,9 miljardiin dollariin vuonna 1922. Hyödykkeiden hinnat romahtivat ylitarjonnan vuoksi, ja kärjessä olivat maissi ja vehnä. Maan hinnat laskivat jyrkästi erityisesti Keskilännessä. Vuoden 1922 jälkeen tapahtui jonkin verran elpymistä, mutta olosuhteet maan maatalouden sydänmailla olivat edelleen vakavat, ja sikäläiset maanviljelijät pyysivät valtiolta apua.
Vuosien 1920-1921 lama, joka oli vakava talouskriisi, johon liittyi kaksinumeroinen työttömyys ja yritystoiminnan taantuma, jäi lyhytaikaiseksi presidentti Warren G. Hardingin käynnistämän politiikan ansiosta. Presidentti Harding ja myöhemmin presidentti Calvin Coolidge käänsivät vakavan laman historialliseksi talouden elpymiseksi vähentämällä menoja, alentamalla verokantoja ja lyhentämällä valtionvelkaa, mutta ”vaikka muu Amerikka nautti 1920-luvulla noususuhdanteesta, lama valtasi Amerikan maaseutualueet.”
Vastauksena 1920-luvun maatalouden lamaan kongressin maatilalohko kääntyi niin sanottuun McNary-Haugenismiin. McNary-Haugenin takana olivat senaattori Charles McNary Oregonista ja edustaja Gilbert Haugen Iowasta. ”McNary-Haugen oli suunnitelma, jonka mukaan maanviljelijät myisivät ylijäämänsä hallitukselle, joka sitten markkinoisi ne ulkomaille”, totesi Robert Sobel. Paul Moreno kirjoitti, että ”tärkein maatilojen tukisuunnitelma oli perustaa liittovaltion maatalouslautakunta, joka ostaisi tiettyjä hyödykkeitä sotaa edeltäneen vauraan kauden hintoja vastaavilla hinnoilla ja ’myisi’ ylijäämän ulkomaisille markkinoille”. Lisäksi ”tappio korvattaisiin maanviljelijöiden maksamalla ’tasausmaksulla'”, Moreno totesi. McNary-Haugenin poliittisena tavoitteena oli nostaa hyödykkeiden hintoja ja palauttaa vauraus maatalouteen lopettamalla ylijäämä ja tarjoamalla samalla ”vähimmäishinta heidän sadostaan.”
McNary-Haugenin lainsäädäntö osoittautui suosituksi, mutta se myös jakoi Coolidgen hallintoa. Presidentti Coolidge sekä valtiovarainministeri Andrew Mellon ja kauppaministeri Herbert Hoover vastustivat lainsäädäntöä, kun taas varapresidentti Charles Dawes antoi tukensa McNary-Haugenille. Presidentti Coolidge käytti veto-oikeuttaan McNary-Haugenin lakiehdotukseen aina, kun se saapui hänen pöydälleen. ”Coolidge uskoi, että maataloustuotteiden hintojen nostaminen kannustaisi maanviljelijöitä lisäämään tuotantoaan, mikä taas vaatisi lisää tukia, ja prosessi toistuisi”, Sobel kirjoitti.
Vetoviestissään vuodelta 1928 presidentti Coolidge kuvaili McNary-Haugenia perustuslain vastaiseksi eikä järkeväksi julkiseksi politiikaksi. Vetoviestissään Coolidge väitti, että lainsäädäntö synnyttäisi hintojen vahvistamista ja että ”ennennäkemättömän suuri byrokraattinen tyrannia laskettaisiin koko maan maatalousteollisuuden ja sen jakelijoiden selkään…”. Hintojen vahvistamisesta Coolidge totesi:
Tämä toimenpide on yhtä julmasti petollinen valepuvussaan kuin hallituksen hinnoittelulainsäädäntö, ja siihen sisältyy …mahdoton suunnitelma, jossa ostamista ja myymistä yritetään valvoa hallituksen toimesta … poliittisten virastojen kautta….. Lakiehdotuksessa vältetään huolellisesti kaikki suorat viittaukset tällaisiin hintojen vahvistamistoimintoihin, mutta sen aikomuksista ei voi olla epäilystäkään … sen tarkoituksena on pakottaa maanviljelijät ja maataloustuotteiden kuluttajat turhiin, harhaanjohtaviin kokeiluihin hintojen vahvistamiseksi, epäsuoriin valtion osto- ja myyntitoimintoihin ja maanlaajuiseen järjestelmään, joka koostuu sääntelyn valvonnasta, sietämättömästä vakoilusta ja laajamittaisesta veronkannosta. Nämä säännökset tuottaisivat viljelijöille pettymyksen, koska niissä annetaan naiivisti ymmärtää, että kysynnän ja tarjonnan lakia voidaan näin vääristää lainsäädännöllisesti heidän edukseen. Taloushistoria on täynnä todisteita tällaisten yritysten karmeasta turhuudesta. Fiat-hinnat vastaavat fiat-rahan hulluutta….
Coolidge kuvaili myös tasausmaksun seurausta ”erittäin vaarallisena kumoamisena yhdelle niistä olennaisista tarkastuksista ja tasapainoista, jotka ovat hallituksemme perustana…”. Coolidge väitti, että tämä merkitsisi ”varmasti poikkeuksellista luopumista verotusoikeudesta kongressin taholta…”. Toinen syy, miksi Coolidge vastusti McNary-Haugenia, oli se, että se oli riippuvainen ulkovaltojen toimista, mikä oli vastoin hallinnon Amerikka ensin -politiikan suuntauksia. Kuten Coolidge väitti:
On aivan liian vaarallista asettaa amerikkalaisen maatalouden tuleva vauraus sen varaan, miten näin vihamielisen impulssin alla toimivat ulkomaiset hallitukset toimivat. . . Tämän lakiehdotuksen sisältämän suunnitelman todellinen tavoite on nostaa kotimaiset hinnat keinotekoisen korkealle tasolle valtiollisella hintojen vahvistamisella ja dumpata ylijäämä ulkomaille….
Viimeiseksi Coolidge tarjosi vetoviestissään kongressille joitakin ratkaisuja maatalouskriisin ratkaisemiseksi:
Meidän olisi vältettävä sitä virhettä, että etsimme maataloudessa vallitsevien epäkohtien syitä laeista. Tämä virhe johtaa pois pysyvän ratkaisun tieltä ja palvelee vain poliittisten kysymysten tekemistä perustavanlaatuisista taloudellisista ongelmista, joita ei voida ratkaista poliittisin toimin….. Olen aina uskonut, että ainoa järkevä perusta liittovaltion hallituksen lisätoimille maatalouden hyväksi olisi kannustaa sen asianmukaista järjestäytymistä auttamaan maanviljelijöiden itsensä hallinnassa olevien markkinointitoimistojen ja -laitosten rakentamisessa. Haluan, että viljelijät ryhtyvät omassa hallinnossaan markkinoimaan tuotteitaan sellaisilla ehdoilla, joiden avulla he voivat saada aikaan vakaampia hintoja ja vähemmän hukkaa markkinoinnissa, mutta täysin muuttumattomien taloudellisten lakien puitteissa. Tällainen ohjelma, jota tuetaan maataloustuotteiden vahvalla suojatullilla, on paras tapa vaikuttaa nykyisten maatalousongelmien pysyvään korjaamiseen. Tällainen ohjelma on sopusoinnussa amerikkalaisen perinteen ja amerikkalaisen ihanteen kanssa, joka perustuu yksityiseen aloitteellisuuteen ja yksilön vastuuseen ja niiden ylläpitämiseen, ja hallituksen velvollisuus on täytetty, kun se on tarjonnut olosuhteet, joissa yksilö voi menestyä.
Coolidgen McNary-Haugenin vastustus osoitti, että hän oli johdonmukainen poliittisen filosofiansa ja rajoitetun hallituksen ensisijaisten poliittisten mieltymystensä suhteen, mutta maanviljelysblokki jatkaisi edelleen liittovaltion laajempaa osallistumista maanviljelysasioihin, ja he näkivät täydellisen voittonsa vasta Franklin D. Rooseveltin ja New Deal -aloitteen ilmaantumisen myötä. Nykyinen maatalouspolitiikka juontaa yhä juurensa New Deal -perinteeseen, ja maanviljelijät ovat riippuvaisia maataloustuista ja muista tukijoista.