Lisää MOURNista:

Self Worth alkoi muotoutua viime vuoden keväällä. Silloin asiat eivät menneet kovin hyvin. ”Olimme erittäin huonolla hetkellä; ryhmädynamiikka ei enää toiminut Antonion kanssa. Meistä ei tuntunut, että voisimme kirjoittaa levyä hänen kanssaan. Se ei toiminut. Joten lopulta hän lähti”, Jazz muistelee. ”Luulen, että hänen lähtönsä oli pakko tapahtua. Emme enää ymmärtäneet toisiamme. Se meni siihen pisteeseen, että se ei ollut mukavaa, ei kiertueella eikä harjoituksissa. Se oli siis hyvin myönteinen muutos. Se antoi meille tarvitsemamme mielenrauhan”, Carla lisää. Toukokuussa ”huonoista fiiliksistä” vapauduttuaan Jazz ja Carla hakeutuivat lähes viikoksi pieneen taloon vuoristoon Pyreneiden lähelle Ranskaan aloittaakseen seuraavan albuminsa suunnittelun. Ei puhelimia, ei internetiä. Juuri mitä he tarvitsivat kirjoittaakseen ja nauhoittaakseen demoja. Uusia melodioita, sanoituksia ja kitaraosuuksia syntyi, ja näiden ensimmäisten kappaleiden kanssa he palasivat Kataloniaan, jossa Leia Rodríguez – basisti ja Jazzin sisko – ja Víctor Pelusa – uusi rumpali – odottivat. ”Saimme sen valmiiksi nelistään, tuon kesän lopulla”, Carla kertoo. Jazz: ”Saimme nauttia levyn kirjoittamisprosessista koko kesän ajan. Aiemmin se saattoi tapahtua vain paineen alla.”

Yhtyeen uusi kokoonpano tuotti tulosta. ”Työskentelimme enemmän tiiminä. Kommunikoimme enemmän. Jokainen antoi jotain sävellykseen paljon luonnollisemmalla tavalla. Jopa Víctorin kanssa – jonka kanssa emme olleet soittaneet paljon – päätyi lisäämään elementtejä ja erilaista ilmettä kappaleisiin”, Jazz sanoi. Carla tunnusti, että tämä oli ihanteellinen ympäristö mennä askeleen pidemmälle: ”Luulen, ettemme olleet aiemmin vain omia itseämme. Nyt olemme päästäneet irti. Olemme vihdoin työntäneet esiin asioita, joiden piti tulla esiin – asioita, joita halusimme sanoa ja soittaa.” Näillä esteillä oli paljon tekemistä heidän entisen rumpalinsa ja heidän erimielisyytensä kanssa. Jazz: ”Emme enää täysin jakaneet ihanteita ja ajattelutapoja. Epäilen, että jotkut sanoitukset tällä levyllä eivät olisi tuntuneet hänestä oikeilta, ja se olisi merkinnyt taistelua. Pelastan sen, että voimme olla omana itsenämme näiden kappaleiden kanssa, ilman että kukaan tuomitsee meitä. Minulle tästä on tullut lopulta paras koskaan tekemämme albumi, koska olemme eläneet sitä paljon intensiivisemmin, vapaammin ja hyvinvoivammin.”

Laulamisesta – melodisen ja pursuavan välillä, tuolla emotionaalisella, mahtipontisella ja elinvoimaisella rohkeudella – tulee maaginen, kemiallinen teko, ehdottomasti magneettinen. Musiikki purkautumisena on osa MOURNin luonnetta. Jazz selittää: ”Käytän lauluja tunteideni vangitsemiseen. Kun siis teen levyn, tunnen itseni rauhalliseksi, koska pääsen eroon traumoista, ahdistuksesta ja tunteista, jotka valtaavat minut. Minun täytyy heittää kaikki nämä asiat pois. Ja siitä tulee hyvä fiilis: kappaleet säteilevät sitä. Tällä levyllä olen pystynyt ottamaan jotain kipeää ja muuttamaan sen joksikin, joka tekee hyvää.”

Kumpikin laulaja kirjoittaa sanoituksia. Joskus toinen heistä alleviivaa toisen muistikirjaan sen, mistä hän pitää. He päätyvät ristikkäin kirjoittamaan, määrittelemään teemoja ja päällekkäistä kieltä. Jazz: ”Carla ja minä tulemme eri perheistä, mutta meillä on samanlaisia ristiriitoja. Meillä on tunteita, jotka yhdistävät ja jotka meidän on ilmaistava mahdollisimman vapaasti ja suoraan.” Tuo ohjenuora – kaiken sanominen – on seurausta heidän oivaltamisestaan bändinä. Vasta sitten, aseistauduttuaan ja emansipoituttuaan, he pystyivät tekemään Self Worthin kaltaisen albumin. Jazz määrittelee sen ”voimaantumisen albumiksi”, ja Carla on samaa mieltä: ”Aiemmin asiat eivät olleet meille yhtä selviä. Olemme kasvaneet. Olemme lukeneet feminismistä. Joten nyt meistä tuntuu mukavammalta puhua näistä aiheista.”

”Men” on sanoituksellisesti patentti todiste tästä kasvusta ja heidän kohonneesta tietoisuudestaan naisina. Paljastava kappale, tarpeellinen ja tarkoituksella epämukava. Kaunis melodia sodasta patriarkaattia vastaan; riot grrrlin impulsiivinen pelastus. Jazz kertoo: ”Puhumme vaikeuksista, joihin törmäämme; siitä, mille altistumme metrossa tai kadulla, kun törmäämme miehiin, jotka kertovat meille asioita tai katsovat meitä tietyllä tavalla. Se on meidän kieltäytymisemme tuntea itsemme hillityksi. Se on vapauttava kappale. Haluan luoda tätä epämukavuutta, joko siksi, että joku tuntee itsensä tunnistetuksi, tai siksi, että joku mies tuntee itsensä järkyttyneeksi. Itse asiassa haluan järkyttää: näin me elämme ja tunnemme sen.”

”No matter what I said/ I’m the form you don’t respect” – kappaleesta ”Stay There”- tarttuu tuohon voimaantuneeseen henkeen. Sen raivo ei varjosta laulusovituksia. Jazz vaikuttaa tyytyväiseltä: ”Tässä vaiheessa tiedämme jo, mikä toimii ja mikä ei. Täältä löysimme tyylimme, persoonallisuutemme. Olemme myös nauttineet kokeilla yhdistelmiä – toinen laulaa melodian ja toinen lausuu sen yläpuolella.” Yksi noista puhutuista sanoista nousee pintaan ”Apathy” -kappaleen alussa, kun Leian basso ottaa ohjat käsiinsä ja myöntää kitaroille tulitauon. Carla sanoo, ettei soittamisen lopettaminen ollut helppoa: ”Kitarointi on meidän instrumenttimme. Ja meille sillä on sama merkitys kuin äänellä.” Ei mitään pelättävää: MOURN on edelleen kitararockbändi, jonka sydän on 90-luvulla (PJ Harveysta Sleater-Kinneyhin). Jazz on samaa mieltä: ”Kitara on kilpeni, se mikä suojelee minua. Se on köysi, josta pidän kiinni, jotta en lennä pois.” Self Worth vahvistaa tämän kitaraviehätyksen, ei vain pysäyttämättömissä kyydeissään, vaan myös karuimmissa hetkissä (vibratoparatiisi kappaleessa ”The Tree”, intro kappaleelle ”Gather, Really”).

Suhteiden maailma kulkee läpi koko albumin. Tietyt tarpeet nousevat esiin: hyväksikäyttösiteiden taakse jättäminen, sisäisen melun ulkoistaminen. Jazz: ”Puhuimme paljon myrkyllisistä tilanteista pois pääsemisestä – siitä, ettemme alistu siihen, ettemme enää kestä sitä. Kappaleet ovat kuin lippuja, jotka nousevat pystyyn ja sanovat: ’meille riittää’.” Aivan kuten ”Stay There” piirtää rajan ja ”Apathy” sylkee totuuden päin naamaa, ”Call You Back” tuntuu maalaavan sitä instanssia, jossa rakkaus lamaannuttaa: ”Kuolen mieluummin/ Tuhat kertaa/ Ennen kuin kerron sinulle/ Mitä tunnen sinua kohtaan”. Kappaleet eivät piittaa rakenteista: ei ole väliä, mikä on säkeistö ja mikä kertosäe – kaikki toimii yhtä lailla. ”I’m In Trouble” vahvistaa uuden rumpali Pelusan vauhtia ja muuttaa ärtyneet äänet konekivääreiksi. Punk-hyökkäys, jolla on selkeä viesti: keho puhuu, kun mieli ei voi hyvin.”

Ennen edeltäjistään poiketen Self Worth laajentaa sääntöjä ja käyttää erilaista metodia: täytä se, mitä kukin kappale vaatii. Jazz: ”Ensimmäisillä levyillämme äänitimme vain sen, mitä aioimme soittaa livenä. Sanoimme, että ’soundit täällä vastaavat konsertin soundia’. Kaksi ääntä, kaksi kitaraa, basso ja rummut. Ja siinä kaikki. Sen sijaan tällä kertaa suunnitelma oli erilainen: ’jos tämä kappale tarvitsee tajunnanräjäyttävän kertosäkeen, tehdään se – katsotaan sitten harjoituksissa, miten onnistumme tekemään sen livenä’.”” Carla: ”Annoimme itsemme sille, mitä biisi tarvitsee. Ja meillä oli hauskempaa. Jätimme joitakin kappaleita ilman laulua ennen kuin menimme äänitysstudioon – ajatuksena oli ottaa riski ja laulaa päälle se, mikä sillä hetkellä tuli esiin. Se antoi meille enemmän vapautta; muokkasimme melodioita rajoittamatta itseämme, koska emme ajatelleet soittamista.”

Kaikki epävarmuus, jota ”This Feeling Is Disgusting” – albumin avauslaulu – vihjaa, hälvenee MOURNin omistautumisen myötä. Kaksi sointua ja pieni melodia kesyttävät kuulijan ennen myrskyn puhkeamista: tulevaisuus on epävarma, mutta he haluavat tämän onnistuvan. Joskus he tuntevat itsensä sammaleeseen kätketyksi sieneksi (”Worthy Mushroom”). Joskus he turhautuvat ajatukseen kaiken menettämisestä (”The Family’s Broke”). MOURN on aikuiselämän dilemmoja käsittelevien jälkiteinien enklaavi. Kysymysten ja päätösten kuilu. ”Kun aloitimme, soitimme paljon. Mutta yhtäkkiä se muuttui, ja musiikki lakkasi antamasta meille taloudellista vakautta. Näinä Covidin aikoina pohdimme jatkuvasti, mitä tehdä. Töitä on vaikea löytää. Kuka palkkaa sinut tietäen, että olet poissa aina, kun sinulla on keikka? ”Työ ”maailmasta meillä on hyvin vähän kokemusta: Voin laittaa ansioluettelooni kaikki tekemäni levyt, mutta se ei tarkoita, että minut palkataan leipomoon. Joillakin ystävillä on työpaikka ja bändi, vaikka he eivät soita paljon. Bändistä tulee sitten varasuunnitelma. Loppujen lopuksi kaikki tai ei mitään. Se on vaikeaa. Varsinkin täällä Espanjassa, jossa työtämme pidetään enemmän harrastuksena kuin ammattina”, Carla sanoo. Jazz ratkaisee taistelemalla epäonnistumista vastaan: ”Joudummeko etsimään töitä, joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mistä pidämme, vain selvitäksemme hengissä, kun kuolemme kuollaksemme soittamiseen? Koska bändi on meidän työmme, se on meidän kutsumuksemme. Tämä albumi antoi meille sen, mitä tarvitsimme: itsetunnon, halun mennä eteenpäin, rakastaa itseämme, kaikessa, hyvässä ja pahassa. Tämä albumi antaa meille voimaa.”