Te, jotka olette seuranneet Bloody Disgustingia suurimman osan vuosikymmenestä, tiedätte, että listaani dominoivat aina riippumattomat/festivaalielokuvat, mikä kertoo aika paljon vuoden aikana esitettyjen elokuvien sadosta. Omasta näkökulmastani indie-elokuvantekijät ovat intohimoisia, intensiivisiä ja esteettömiä; (yleensä) heillä ei ole sääntöjä, eikä kukaan hiiviskele heidän olkapäänsä yli sanomassa, mitä heidän pitää tehdä. Tulos on huikea, kun sitä vertaa studioiden julkaisemiin keskimääräisiin, tylsiin, kasvottomiin ja sieluttomiin genre-elokuviin. (Huomautus: jotkut alla olevista elokuvista on listattu suurten studioiden julkaisemiksi, vaikka itse asiassa kyseinen studio hankki ne elokuvafestivaaleilla julkaistavaksi vuonna 2012.)

Ja suurista studioista puheen ollen, on muutama, joka oikeasti rikkoi rajan ja räjäytti tajuntani; tällainen on Twentieth Century Fox, joka on luultavasti päässyt top 10 -listalleni ensimmäistä kertaa, no, koskaan.

Siltikin, räikein outous on sekä direct-to-disc-julkaisun että televisiosarjan lisääminen, mikä on myös luultavasti ensimmäinen kerta vuosiin, kun kumpikaan niistä on päässyt listalleni.

Minä eksyn… riittää jo vitsailu, alla on vuoden 2011 parhaiden kauhujen sato.

On tavallaan harmi, että tämä norjalainen klassikko jäi tavallaan huomiotta julkaisunsa aikana. Alhaisen budjetin creature feature oli laajuudeltaan massiivinen ja sisälsi loistavaa CGI:tä. Vaikka tarina olikin hieman heikko, niin hyöty oli valtava. Tässä pian kulttimaineeseen nousevassa klassikossa oli hieman Jurassic Parkin tuntua.

Kauhufanit menevät sisään ja odottavat näkevänsä jälleen yhden verilöylyn ranskalaiselta elokuvantekijäkaksikolta Julien Maurylta ja Alexandre Bustillolta, ja lopulta se pilaa heidän kokemuksensa. Livid on aidosti loistava elokuva, joka on sekä surrealistinen että rohkea. Kuvittele, että yrität kirjoittaa käsittämättömän painajaisesi paperille ja kääntää sen sitten valkokankaalle. Nämä kaverit onnistuivat siinä hurjalla tavalla, joka saa varmasti lisää arvostusta, kunhan gorehoundit hyväksyvät, että tämä ei ole sitä, mitä he odottivat…

On epäsovinnaista, että sijoitan top 10:n joukkoon suoran kotivideon nimikkeen, lähinnä siksi, että suurin osa niistä ei vain yksinkertaisesti ole hyviä. Minulla on sellainen tunne, että tämä valinta kerää eniten vihapostia, mutta uskon täysin, että tämä Hammer Filmsin tuotanto on maanpäällinen creepfest, joka aiheutti miljoonia väristyksiä selkäpiissäni. Se muistuttaa läheisesti Pet Sematarya Wicker Manin kaltaisella twistillä. Se ei ole suuri elokuva, mutta se on vahva, tuore tuote klassiselta kauhutuotantoyhtiöltä. Se ansaitsee enemmän huomiota kuin se sai.

Vaikka näyttelijätyöskentely oli ala-arvoista ja mukana oli muutama kyseenalainen juustohetki, Final Destination 5 on täydellinen loppuelokuva sarjalle. Hämmästyttävästä 3D:n käytöstä loistaviin kuolemanseikkailuihin, tämä massiivinen jatko-osa/prequel vaikutti vakavasti valkokankaalla nähtynä. Lopputuloksena oli ”tapahtumamainen” tunnelma. On mielenkiintoista nähdä, kestääkö se kotivideolla.

En ole koskaan kokenut, että jatko-osa olisi saanut minut vihaamaan edeltäjäänsä näin paljon. Olin PA2:n fani, kunnes PA3 räjäytti tajuntani, todella kauhistuttava elokuva, joka on ääriään myöten täynnä säikähdyksiä ja pelottelua. Juuri tällaista jatko-osan pitäisi olla; se nostaa panoksen kymmenkertaiseksi ja tarjoaa ainutlaatuisen käänteen, joka parantaa mytologiaa. Eeppinen voitto Paramountille. Pystyvätkö he jatkamaan samaan malliin?

Rakastan elokuvaa, joka resonoi syvällä sielussani vielä päiviä sen jälkeen. Tällainen on Pedro Almodovarin espanjalainen trilleri The Skin I Live In, todella kieroutunut ja dementoitunut kostotrilleri, joka on enemmän kaunis kuin ällöttävä. Vaikka sen aikomukset ovat ilkeät ja julmat, se on lopulta enemmänkin runollinen kauhuelokuva, joka on ainutlaatuinen itsessään.

Epäilemättä kauhutuotteeksi luokiteltava elokuva kertoo kulkutaudista, joka pyyhkäisee ihmiskunnan sukupuuttoon ja sallii apinoiden riehuvan vallan maailmassa. Ihan läheltä piti. Niin tai näin, Fox ei ole ollut tunnettu ”laadukkaasta” elokuvantuotannosta, mutta silti he onnistuivat vetämään Oscar-huomion arvoisen kesäisen blockbusterin. Elokuva ei ainoastaan tapa CGI:n ”kuolleet silmät” -ongelmaa, vaan se tarjoaa myös uskomattomia suorituksia. Apes on intensiivisen mukaansatempaava ja ansaitsee tulla asetetuksi tuon Apinoiden planeetta -kokoelman eteen. Kunpa nyt vain keksittäisiin kone, joka pyyhkisi Tim Burtonin rebootin muististani…

Kun näin tämän brittiläisen rakkauskirjeen 80-luvun Amblinille, tunsin itseni huijatuksi, sillä sitä oli uskomattoman ylikiihdytetty – ja tarkoitan siis aivan, aivan, aivan, aivan, aivan, aivan ylikorostettu. Mutta toisaalta se on vuoden parhaiden elokuvien listallani sijalla 3, mikä saa minut miettimään, oliko se oikeasti ärsyttävän huomion ansainnut? Vastaus taitaa olla rohkea ”kyllä”. Joe Cornishin scifi-kauhu on upeasti kuvattu, laajuus on valtava, ja SFX-työskentely on out of this world. Lapset ovat hyvin roolitettuja, sympaattisia ja hyvin kehitettyjä, mikä tuo uuden ulottuvuuden siihen, miten hieno leffa on. Lisäksi elokuva on täynnä mahtavia toimintakohtauksia. ATB on se ajaton elokuva, jonka voi ylpeänä laittaa hyllyynsä ja jakaa melkein kenelle tahansa.

Ilmeisessä eturistiriitatapauksessa ohjaaja Adam Wingard ja käsikirjoittaja Simon Barrett ovat hyviä ystäviäni, sillä tuotin heidän elokuvaansa A hirveä tapa kuolla (A Horrible Way to Die), ja he työskentelivät kanssamme Sundancen elokuvamme V/H/S:n kanssa. Täydellisen tiedonantovelvollisuuden vuoksi uskon vahvasti, että You’re Next voisi olla seuraava iso juttu, seuraava Saw, seuraava Paranormal Activity. Se on ”bile-elokuva”, jota haluaa vain rokata kaveriporukalla. En ole koskaan nähnyt yleisön menevän niin sekaisin kuin Torontossa.

Todennäköisesti hiljaisin ja hienovaraisin kaikista tämän jaottelun elokuvista, Ben Wheatleyn Kill List on suoranainen shokki. Elokuva rakentuu hitaasti räjähtävään finaaliin, joka sai minut jaloilleni huutamaan ”OMFG!”.

Katastrofaalisen kauden ensi-illan jälkeen FX:n ”American Horror Story” eskaloitui nopeasti ilmiömäisimmäksi tv-sarjaksi vuosikymmeniin. Yhden kauden itsenäistä tarinaa sisältävä sarja lainasi teemoja Beetlejuicesta ja loi niin paljon sääntöjä, että pää pyörii. Se, että käsikirjoittajat pystyivät pitämään säännöt kurissa ja kaiken todellisuuden pohjalla, on enemmän kuin tajunnanräjäyttävää. Lisäksi itsenäisen kausikaaren käyttäminen mahdollisti sen, että käsikirjoittajatiimi saattoi pakata jokaisen jakson täyteen tarpeeksi OMFG-hetkiä, joita tavallisesti löytyy vain yhdeltä kaudelta. Lyhyesti sanottuna jokainen kausi on kuin kokonainen sarja. Tämä on kerrankin omistamisen arvoinen televisiosarja…

Honorable Mentions: Kaikki juhlivat Patrick Lussierin ja Todd Farmerin Drive Angry 3D:tä kuin se olisi paras koskaan tehty elokuva. Tosiasia on, että elokuvassa ei ole tarpeeksi ajamista tai toimintaa (minkä takia se ei ole ”best of” -listallani). Mutta se on melkoisen radikaali elokuva, joka on täynnä hulluutta – niin paljon, että sitä voisi pitää kulttiklassikkona. Scream 4:n finaali jätti huonon maun ihmisten suuhun. Valitettavasti siksi, että siihen asti Wes Cravenin neljäs osa on hauska kunnianosoitus 90-luvulle. Poistetaan idioottimainen loppu ja muutama kohtaus, jotka hipovat Scary Movien aluetta, ja Scream 4 on hauska lisä kokoelmaan. Toinen virheellinen genre-elokuva, johon rakastuin, oli Super 8, joka olisi luultavasti pärjännyt ilman avaruusolentoa. Elokuva ryhmästä lapsia, jotka tekevät zombielokuvaa? Kuka ei haluaisi nähdä sitä?! Kuulemma Guillermo del Toro ohjasi suuren osan Don’t Be Afraid of the Dark -remakea, ja se näkyy. Karmaiseva creature feature on täynnä juoniaukkoja, mutta se ei estä sitä olemasta väkivaltainen ja karmaiseva elokuva. Elokuva, jota useimmat teistä eivät tule näkemään ennen kuin se on päätynyt videolle, on Detention, genre mash-up, joka on täynnä niin paljon outouksia, että se saa sinut joko oksentamaan tai saa pääsi pyörimään.