Mutta tämän Rajasthanista lähtöisin olevan kauppayhteisön muuttohistoria ajoittuu 1600-luvun lopulle, ja marwarilaiset toimivat mogulien pankkiireina ja rahoittajina. Jagat Sethin nimi, joka oli surullisen kuuluisa roolistaan brittien voittaessa Siraj-ud-dawla Plasseyn taistelussa vuonna 1757, oli itse asiassa mogulien titteli, joka tarkoitti maailman pankkiiria.

Etninen etiketti ”marwarit” on subjektiivinen, ja sitä käytetään usein halventavana nimityksenä, joka määrittelee liikemiehet ”ulkopuolisiksi”, ”toisiksi”, jotka huijaavat, koska heillä ei ole yhteisiä kielellisiä yhteyksiä ja paikallista identiteettiä. Monet marwarilaiset itse pitävät termiä halventavana ja haluavat sen sijaan identifioida itsensä alikastinsa mukaan. Marwareita ja heidän taloudellista toimintaansa kohtaan esitetty kritiikki on verrattavissa siihen, mitä vähemmistökaupparyhmät ovat historiallisesti kohdanneet muualla maailmassa.

Meillä kaikilla on omat kokemuksemme marwarien ”tuntemisesta”. Olennaisia / stereotyyppisiä piirteitä ovat heidän yhteytensä kaupankäyntiin, sukulaisten ja serkkujen verkosto kaikilla tärkeillä kauppareiteillä suurkaupunkiin, paikallisen kielen sekä äidinkielen sujuva puhuminen ”maanpakolaisuudesta” huolimatta ja säännölliset kotikäynnit. Marwarit eivät integroidu, ja heidän katsotaan säilyttäneen omaleimaisuutensa ja yhteytensä ”kotiin”, vaikka he ovat asuneet eri puolilla Intiaa pitkän aikaa.

Kritiikin kohteena oleva Sujit Sarafin Harilal & Sons on poikkeuksellinen kertomus siitä eeppisestä matkasta, jonka marwarit ovat kulkeneet siitä lähtien, kun he alkoivat muuttaa. Harilal, kahdentoista vuoden ikäinen poika, lähtee Shekhavati Rajasthanista vuoden 1899 suuren nälänhädän jälkeen, chhappaniya (1956 Vikram Samvatin/Hindun kalenterissa), kuten sitä alettiin kutsua. Harilal lähtee Kalkuttaan tai Kalkattaan, kuten he sitä kutsuvat, avustajaksi perheeseen, joka on kotoisin samasta kylästä ja joka on tehnyt omaisuutensa Kalkattassa. Romaanissa seurataan Harilalin elämää, kun hän oppii oppipoikana aluksi Kalkattan BurraBazarissa, sitten Bogran kaupungissa nykyisessä Bangladeshissa, ja lopulta elämänsä lopussa Harilal palaa takaisin kyläänsä Rampuraan Rajasthanissa itsenäisessä Intiassa. Puolen vuosisadan aikana Harilal synnyttää yhdeksän lasta ja kaksi vaimoa, ja hänen liiketoimintansa, samanniminen Harilal & Sons, menestyy niin hyvin, että hän voi jättää jokaiselle pojalleen jotakin hoidettavaksi ja rakentaa havelin takaisin Rampuraan.

Harilalin muuttomatkan motiivi Kalkattaan rakentuu chhappaniyan ympärille, joka johti suureen muuttoaaltoon, jonka tuloksena marwarilaiset muuttivat Kalkuttaan. Alka Sarogi romaanissaan Kalikatha: Via Bypass -kirjassaan viitaten ”viidenkymmenen kuuden” nälänhätään kirjoittaa: ”…Kalkutan Burrabazarin alue on täynnä kaikenikäisiä siirtolaisia…”.

Saraf liittää nälänhädän myös itään suuntautuvaan muuttoliikkeeseen, joka tarjoaa tarpeellisia sysäystekijöitä vertailemalla ”…julmaa Shekhavatia, tätä pensaiden, hiekan ja khejran lehtien maata… Kuulemme päivittäin tästä Bengalista, joka sijaitsee tuhannen kilometrin päässä idässä; meille kerrotaan, että se on rehevä, rikas ja mangotarhojen täyttämä… Kuka Shekhavatissa on koskaan nähnyt mangoa?’

Kodin karuuden ja Bengalin rikkauden välinen kontrasti on hyvin puhutteleva, eikä se viittaa ainoastaan hedelmälliseen maahan ja runsaisiin sateisiin vaan myös taloudellisiin mahdollisuuksiin. Sarogisin kirjassa hahmo palauttaa mieleen Kalkuttaa koskevan marwarilaisen sananlaskun: ”Riisi kuin hopea, palkokasvit kuin kulta, voisiko taivas olla parempi?”. Nälänhätään muuttoliikkeen työntävänä tekijänä liittyi vetovoimatekijä, aiempien itään tulleiden marwarien, muun muassa birlasien, menestys.

Romaani käsittää noin 72 vuotta, ja tänä aikana se todistaa Britti-Intiassa tapahtuvia muutoksia. Harilal & Sons pitäytyy päähenkilön henkilökohtaisessa elämäntarinassa, mutta laajemman marwarikokemuksen voi havaita monista siirtolaismatkoista, joita tehdään siirtomaavaltakunnan kaukaisiin kolkkiin kolkkiin toimeentulon perässä. Kuuluisa sanonta Jahan na jaye railgari wahan jaye Marwari (Jahan na jaye railgari wahan jaye Marwari – Marwari menee sinne, minne rautatie ei pääse) liittyy marwarien läsnäoloon eri puolilla Etelä-Aasiaa. Jos voimme kuvitella tämän kauppayhteisön 1800-luvun matkat Koillis-Intiaan, Nepaliin, Burmaan ja muihin paikkoihin, marwarien kokemus olisi kiehtovaa luettavaa isäntäyhteiskunnan kaikista osa-alueista.

Liikemiehinä, talouden keskiössä, ja myös ulkopuolisina heillä olisi ollut erinomainen näköalapaikka tarkkailla poliittista ja yhteiskunnallista kehitystä ja kokemusta erilaisista historiallisista tapahtumista omilla paikkakunnillaan. Kun Harilal saa mentoriltaan ohjeen lähteä Bograan, silloiseen Itä-Bengaliin, tekemään liiketoimia, paikallinen yhteiskunta pelottaa häntä aluksi, mutta ajan myötä hän oppii ymmärtämään uutta maailmaansa. Hän ei hermostu, kun häntä vastaan käytetään solvauksia, hän ei nolostu tinkimästä tai ylipäätään pidä päänsä alhaalla epävakaammassa ympäristössä. Tämäntyyppiset kokemukset ovat osa marwarien kollektiivista tietoisuutta, ja ne tarjoavat kiehtovan kehänäkymän tärkeisiin tapahtumiin.

Kirja on hämmästyttävä siinä, miten se avaa marwarien intiimiä maailmaa, kuten heidän yhteyttään spekulaatioon ja futuurikauppaan, joka on kenties kehittynyt avuttomasta sateen odottamisesta Shekhavatissa. Ensimmäisinä päivinään Kalkattassa Harilal löytää vedonlyönnin sateen ympärillä Burrabazarissa, ja meille esitellään sellaisia termejä kuin khayivals, lagayivals ja tutustutaan myös brittiläiseen kauppamaailmaan, joka työllisti marwarilaisia banyaneina ja gomastoina, välittäjinä, jotka tukivat sitä.

Kuten mainoslehtisessä kuvataan, Harilal & Pojat on tilava kerronta, rikas tapahtumien ja paikkojen asiayhteydessään, jolle tämä arvostelu ei voi mitenkään tehdä oikeutta. Voimme myös pitää Harilal & Sonsia sosiaalihistoriallisena tai alhaalta käsin tapahtuvana historiana, jossa keskitytään tavallisten ihmisten elettyyn elämään eikä suureen teoriaan tai imperiumien ja niiden politiikan historiaan.

Kustantaja luokittelee Harilal & Sonsin kaunokirjallisuudeksi. Kirjan lopussa kirjailija kuitenkin kirjoittaa muistiinpanossaan isoisästään Hiralal Sarafista, jonka elinvuodet heijastavat Harilalin (henkilöhahmon) elinvuosia. Saraf kirjoittaa, että hänen täytyi kuvitella, rekonstruoida ja sijoittaa isoisänsä ja perheensä tarina. Ei voi kuin kiittää Sarafia Harilalin elämän loistavasta rekonstruktiosta, joka on myös ainutlaatuinen ja kurinalainen kertomus. Harilal & Sons on pitkä kirja, yli 500 sivua, mutta se on palkitseva kokemus ja osoitus kirjallisuuden voimasta artikuloida ihmiselämän koettelemuksia ja antaa meille lukijoille mahdollisuuden tuntea myötätuntoa.

Satyabrat Sinha opettaa politiikkatieteiden laitoksella Presidency-yliopistossa, Kolkatassa.