Helmikuussa 1915 Nation-lehti oli julkaissut kaksiosaisen esseen ”Democracy versus the Melting Pot: A Study of American Nationality” (Demokratia vastaan sulatusuuni: Tutkimus amerikkalaisesta kansallisuudesta), jonka oli kirjoittanut Horace Kallen, joka oli tuolloin filosofian professori Wisconsinin yliopistossa Madisonissa. Kallen haastoi suorasukaisesti amerikkalaistamisliikkeen ja väitti, että se ei edistänyt monien kulttuurien sulautumista vaan yhden kulttuurin ylivaltaa. ”Juutalaiset, slaavit, puolalaiset, ranskalaiset, saksalaiset, hindut, skandinaavit ja niin edelleen” oli tarkoitus muuttaa ”’assimilaation ihmeen’ avulla olennoiksi, jotka muistuttavat taustaltaan, perinteiltään, maailmankatsomukseltaan ja hengeltään brittiläisten siirtolaisten jälkeläisiä, anglosaksista kantaa”. Angloamerikkalaiset uramerikkalaisina olettivat hallitsevansa ”kulttuurisen esiasteen” perusteella. Ensimmäisistä maahanmuuttajista oli sattumalta tullut ensimmäisinä ollessaan aristokratia, ”veren ylpeyden puolestapuhujia”. Tämä ei ollut vain demokratian vastaista vaan myös autoritaarista, sillä alistettujen etnisten ryhmien vastarintaan vastattiin pakkokeinoilla, kuten anglo-supremakistisella julkisella koulujärjestelmällä, joka yritti hävittää vanhan maan tavat murskaamalla maahanmuuttajaoppilaiden hengen.
Miksi amerikkalaistajat toimivat näin? Jossain määrin kyse oli yksinkertaisesta oman edun tavoittelusta; patriarkaalisessa kulttuurissa esikoispojalle kertyi monia etuja. Mutta Kallen uskoi, että perustelu perustui myös sekaannukseen valtion ja kansalaisyhteiskunnan välisestä suhteesta. Angloamerikkalaiset olettivat, että kansakunnan selviytyminen riippui kulttuurisesta yhtenäisyydestä, kuten Euroopan maissa. Kansakunta, joka on jakautunut itseään vastaan, ei voisi pysyä pystyssä. Kaksinkertainen lojaalisuus oli kielletty ristiriita.
Kallenille tämä oli väärä dilemma. Hänen mukaansa ”kansakuntien kansakunnan” ja ”kulttuurien konfederaation” välillä oli perustavanlaatuinen ero. Juuri jälkimmäinen termi kiteytti tarkemmin Yhdysvaltojen, kansojen yhteenliittymän kautta rakentuneen maan, erikoisen aseman. Eri ”kulttuurit” (eli ”rodut” tai ”etnisyydet” tai ”kansallisuudet”) olivat kansalaisyhteiskunnan rakennuspalikoita. Kukin etninen ryhmä ilmaisi tunne-elämänsä ja vapaaehtoisen elämänsä omalla kielellään ja käytti omia esteettisiä ja älyllisiä muotojaan. Niiden enklaavit olivat niiden intiimeimpien sosiaalisten suhteiden paikkoja, kulttuuri-identiteetin syvimpiä lähteitä, uskonnon ja sukulaisuuden aluetta ja maastoa, jossa kansalainen ”elää ja liikkuu ja jossa hänellä on olemuksensa.”
Valtio oli aivan eri asia. Se tarjosi puitteet demokraattiselle poliittiselle järjestelmälle ja piti yllä sen sääntöjä, ja sen menettelyt hoidettiin asianmukaisesti englanniksi, joka oli kansainyhteisön lingua franca. Valtion, jonka ei pitäisi kuulua mihinkään tiettyyn etnisyyteen, tehtävänä oli taata sen sosio-kulttuuristen osien itsenäinen olemassaolo. Valtion tehtävänä ei ollut pakottaa homogeenisuuteen vaan suojella erilaisuutta. Kallen olisi voinut sanoa, että sen tunnuslauseen ei pitäisi olla E Pluribus Unum (Monista yksi) vaan In Uno Plures (Yhdessä monta).
Amerikkalaistamisprosessi kaipaisi myös parempaa metaforaa, Kallen ajatteli – ei Zangwillian sulatusuuni vaan sinfoniaorkesteri:
Niin kuin orkesterissa jokaisella instrumenttityypillä on erityinen sointivärinsä ja soinnukkuutensa, joka perustuu sen substanssiin ja muotoon; niin kuin jokaisella tyypillä on sopiva teemansa ja melodiansa koko sinfoniassa, niin myös yhteiskunnassa kukin etninen ryhmä on luonnollinen instrumentti, sen henki ja kulttuuri ovat sen teema ja melodia, ja niiden kaikkien harmoniat ja dissonanssit ja diskordiat muodostavat sivilisaation sinfonian.
Kallen keskittyi tosin lähes täysin ”harmonia”-kappaleeseen, kuten Zangwillkin; hän toivoi, että ”’amerikkalainen sivilisaatio’ voi tulla merkitsemään ’eurooppalaisen sivilisaation’ yhteistoiminnallisten harmonioiden täydellistymistä, Euroopan tuhlauksen, kurjuuden ja ahdingon poistumista.”
Laajemmin ajateltuna Kallen piti anglo-konformistista näkemystä syvästi harhaanjohtavana, koska se halveksi juuri sitä, mikä amerikkalaisella kannaksella suunnitelemattomasti syntyneessä monikulttuurisessa yhteiskunnassa oli kaikkein huomattavinta. Ja vuonna 1915, kun amerikkalaistamisen kannattajat vahvistuivat, Kallenista näytti siltä, että maa oli lähestymässä tienhaaraa. Kumman haluamme Yhdysvaltojen olevan, hän kysyi, ”unisono, joka laulaa vanhaa anglosaksista teemaa”, vai ”harmonia, jossa tämä teema on hallitseva, ehkä muiden joukossa, mutta yksi monien joukossa, ei ainoa?”
Kallenin essee herätti toisen pragmatismin titaanin, John Deweyn, huomion, jonka hän oli tavannut Cambridgessä 1905 tai 1906. Kallen aloitti kirjeenvaihdon Columbian yliopistossa asuvan filosofin kanssa ja jatkoi sitä, kun hän otti vastaan opettajan paikan Wisconsinin yliopistosta. Kallen vieraili Deweyn luona myös New Yorkissa. Kesällä 1917 hän opetti Columbian yliopistossa Deweyn kutsusta, ja hänet kutsuttiin takaisin keväällä 1918 pitämään luentokurssi, minkä jälkeen hän asettui pysyvästi Gothamiin.
Vastaillessaan Kallenin esseeseen sekä henkilökohtaisessa kirjeenvaihdossa että julkisissa esseissä Dewey oli vahvasti samaa mieltä suuresta osasta analyysia. ”En koskaan välittänyt sulatusuuni-metaforasta”, hän sanoi. ”On vastenmielistä väittää, että kaikki Yhdysvaltojen maantieteelliset, rodulliset ja kulttuuriset osatekijät pitäisi laittaa samaan kattilaan ja muuttaa yhtenäiseksi ja muuttumattomaksi tuotteeksi.” Itse asiassa ”ajatus kulttuurin yhtenäisyydestä ja yksimielisyydestä on varsin vastenmielinen.”
Hän oli myös samaa mieltä siitä, että ”amerikkalaistamiskampanja” oli anglo-supremakistien peite. ”Haluan nähdä tämän maan amerikkalaisena”, Dewey kirjoitti Kallenille, ”ja se tarkoittaa, että englantilainen perinne alennetaan kannaksi muiden joukossa”. Eräässä esseessä vuodelta 1916 hän korosti tätä käyttäen Kallenin suosimaa metaforaa ja vaati, että ”ei englantilaisuus eikä uusenglantilaisuus, . . . sen enempää kuin teutonit tai slaavitkaan, voi tehdä mitään muuta kuin tarjota yhden nuotin valtavassa sinfoniassa.”
Dewey hyväksyi myös sen, että ”yhtenäisyytemme ei voi olla samanlainen homogeeninen juttu kuin Euroopan erillisten valtioiden yhtenäisyys”. ”Hyfenismi” oli tervetullutta. ”Moninaisuus on elämän mauste, ja sosiaalisten instituutioiden rikkaus ja vetovoima riippuvat erillisten yksiköiden kulttuurisesta monimuotoisuudesta. Sikäli kuin ihmiset ovat kaikki samanlaisia, heidän välillään ei ole antamista ja ottamista. Ja on parempi antaa ja ottaa.” Yhdysvaltojen tulisi ottaa ”jokaiselta kansalta sen erityiset hyvät puolet, niin että se luovuttaa yhteiseen viisauden ja kokemuksen rahastoon sen, mitä sillä on erityisesti annettavaa. Kaikki nämä luovutukset ja panokset yhdessä luovat Amerikan kansallisen hengen.” Vain tässä mielessä assimilaatio oli hyväksyttävää. Itse asiassa ”aito assimilaatio toisiinsa – ei anglosaksisuuteen – näyttää olevan amerikkalaiselle välttämätöntä. Se, että kukin kulttuurin osa-alue säilyttää omaleimaiset kirjalliset ja taiteelliset perinteensä, vaikuttaa minusta mitä suotavimmalta, mutta kuitenkin niin, että sillä olisi sitä enemmän annettavaa muille.”
Deweylla oli kuitenkin joitakin varauksia Kallenin väitteeseen. Ensinnäkin se näytti olettavan, että harmonia oli etnisten ryhmien välisten suhteiden oletustila. ”Olen täysin samaa mieltä orkesteriajatuksestasi”, Dewey selitti, ”mutta sillä edellytyksellä, että saamme todella aikaan sinfonian emmekä monia eri soittimia soittamaan samanaikaisesti.” Kansalaisvelvollisuutta ei korostettu riittävästi Kallenin pluralismissa, joka keskittyi pikemminkin osiin kuin kokonaisuuteen.
Provincialismi oli toinen huolenaihe. ”Vaarallista on, että kukin tekijä eristäytyy, yrittää elää menneisyydestään ja yrittää sitten tyrkyttää itseään muille tekijöille tai ainakin pitää itsensä koskemattomana ja kieltäytyy siten hyväksymästä sitä, mitä muilla kulttuureilla on tarjottavana”.” Tämä kenkä sopi toki parhaiten angloamerikkalaisille, mutta mikä tahansa etninen ryhmä saattoi joutua ahtaiden lojaalisuuksien ja kapeakatseisten ennakkoluulojen uhriksi.
Sitten Kallen painotti etnistä jatkuvuutta muutoksen sijaan. Kallen antoi ymmärtää, että etnisyydet olivat käytännössä sulamattomia, ja esitti, että amerikkalaistajat olivat erehtyneet pitämään niitä helposti uudelleen muokattavina, koska he keskittyivät pinnallisiin ulkoisvaikutuksiin. Kallen väitti, että oli totta, että viherpiipertäjät usein omaksuivat assimilaation taloudellisena strategiana ja omaksuivat amerikkalaisen puheen, vaatteet ja tavat. Mutta kun maahanmuuttaja oli saavuttanut tietyn hyväksynnän ja vakauden tason, sopeutuminen hidastui tai jopa pysähtyi, ja kansallisuusihanteet nousivat uudelleen esiin. ”Wop muuttuu ylpeäksi italialaiseksi, hunky ylpeäksi kansallismieliseksi slaaviksi.” Toisinaan Kallen näytti viittaavan biologiseen perustaan tälle pysähtyneisyydelle puhuessaan ”esi-isien lahjoista”, vaikka hän ei koskaan oikeastaan eksynyt Madison Grantin alueelle, ja hänen keskittymisensä pysyvyyteen saattoi johtua itsepäisistä kulttuureista.
Vuosi Kallenin Nation-esseen julkaisun jälkeen Randolph Bourne, Kallenin tuttava ja Deweyn oppilas, esitti dynaamisemman vastalauseen sulatusuopan metaforaa vastaan. Bourne ei ollut akateemikko vaan toimittaja ja New Yorkin ”nuoremman älymystön” jäsen, mutta hänen suhteensa Columbia Collegeen olivat olleet mullistavat. Hänellä oli ollut vaikea lapsuus New Jerseyn Bloomfieldin esikaupungissa, jossa hän oli kärsinyt perheen omaisuuden romahtamisesta vuoden 1893 paniikissa ja monista fyysisistä vammoista: hänen kasvonpiirteitään oli runneltu pahasti puristimella syntyessään, ja hänestä oli kehittynyt kyttyräselkä selkärangan tuberkuloosin seurauksena nelivuotiaana.
Vuonna 1909 Columbia tarjosi hänelle täyden akateemisen stipendin. Siellä hän tutustui Jamesin ja Boasin kirjoituksiin, kehitti sosialistista politiikkaa osittain Beardin kanssa pitämiensä kurssien kautta, ja hänestä tuli Deweyn oppilas, sillä hän näki tämän pragmatismissa ”särmää, joka viiltää ajatustavat, tavat ja instituutiot, joissa yhteiskuntamme on elänyt vuosisatoja”. Valmistuttuaan vuonna 1913 hän vietti vuoden Euroopassa, muutti sitten Villageen ja liittyi radikaalien joukkoon. Hän sai työpaikan New Republic -lehdestä ja julkaisi siellä vuonna 1915 Gary Plania ylistävän artikkelisarjansa. Mutta koska hän tunsi itsensä syrjäytetyksi, hän kääntyi muiden lehtien puoleen, ja heinäkuussa 1916 hän toimitti Atlantic Monthly -lehteen ”Trans-National America” -teoksensa, joka oli saanut inspiraationsa Kallenin työstä.
”Mikään suursodan jälkivaikutus”, luki hänen avauslauseessaan, ”ei ole herättänyt amerikkalaisessa julkisessa mielipiteessä suurempaa huolestuneisuutta kuin ”sulatusuunin” epäonnistuminen. . . Olemme joutuneet seuraamaan, kuinka kovasydämiset vanhat brahmanit ovat hyveellisesti närkästyneet siitä, että maahanmuuttaja kieltäytyy sulauttamasta… Olemme joutuneet kuuntelemaan tiedottajia, jotka ovat tyrmistyneitä siitä, että tässä maassa on havaittavissa voimakasta traditionalistista ja kulttuurista liikehdintää saksalaisten, skandinaavien, boheemien ja puolalaisten keskuudessa, kun taas samaan hengenvetoon he vaativat, että muukalaiset sulautetaan väkisin siihen anglosaksiseen perinteeseen, jota he epäilemättä nimittävät amerikkalaiseksi.'”
Määrin tarmokkaammin kuin Kallen – jota ehkä auttoi se, että hän itse oli vanhaa englantilaista sukua – Bourne repi angloamerikkalaista tekopyhyyttä. Totuus oli, ”että mikään vieras kansa ei ole osoittanut sitkeämpää kulttuurista uskollisuutta emämaalle” kuin anglosaksiset jälkeläiset Yhdysvalloissa. ”Englantilainen snobismi, englantilainen uskonto, englantilaiset kirjallisuustyylit, englantilaiset kirjallisuuden kunnioitukset ja kaanonit, englantilainen etiikka, englantilainen ylemmyydentunne ovat olleet kulttuurista ravintoa, jota olemme juoneet äitiemme rinnoista.” Sota oli kärjistänyt tällaisia tunteita ja paljastanut, että englantilaiset ”rakastavat yhä englantilaisia asioita, ovat uskollisia englantilaiselle kulttuurille, heitä liikuttavat englantilaiset shibboletit ja ennakkoluulot. Vain siksi, että se on ollut hallitseva luokka tässä maassa … emme ole kuulleet runsaasti ja halveksivasti ’yhdysmerkillä varustetuista englantilais-amerikkalaisista’.” Todellisuudessa anglosaksinen elementti ”on syyllistynyt juuri siihen, mihin jokainen hallitseva rotu syyllistyy kaikissa Euroopan maissa: oman kulttuurinsa tyrkyttämiseen vähemmistökansoille.”
Onneksi amerikkalaistaminen oli epäonnistunut. ”Ulkomaisen lehdistön, koulujen ja siirtomaiden edustamat vahvat kulttuuriliikkeet” olivat asemissa pelastamaan Yhdysvallat kulttuuriselta pysähtyneisyydeltä juuri siksi, että niitä ”ei ole sulatettu tai ajettu yhteen, tehty joksikin homogeeniseksi amerikkalaisuudeksi”. Pikemminkin maasta oli tullut ”kansallisten siirtomaiden, vieraiden kulttuurien kosmopoliittinen liitto, josta tuhoisan kilpailun pisto on poistettu. Amerikka on jo pienoiskoossa oleva maailmanliitto, maanosa, jossa ensimmäistä kertaa historiassa on saavutettu se toivon ihme, että auringon alla elävät kaikkein heterogeenisimmat kansat elävät rauhanomaisesti ja luonteensa olennaisesti säilyttäen rinnakkain.” Amerikka, väitti Bourne, ”on ainutlaatuinen sosiologinen kokonaisuus, ja on mielikuvituksen köyhyyttä olla innostumatta näin uudenlaisen ihmisliiton mittaamattomista mahdollisuuksista.”
Jos ”Amerikasta on tulossa, ei kansallisuus vaan ylikansallisuus, monien erikokoisten ja -väristen lankojen kutominen edestakaisin muiden maiden kanssa”, siitä seuraa, Bourne väitti, että ”kaikki liikkeet, jotka pyrkivät estämään tämän kutomisen tai värjäämään kankaan jollakin tietyllä värillä tai irrottamaan säikeiden lankoja toisistaan, ovat valheellisia tälle kosmopoliittiselle näkemykselle”. Transnationalismi oli vastalääke ”sotaisalle, yksinoikeudelliselle, sisäsiittoiselle” nationalismille, ”jonka myrkkyä todistamme nyt Euroopassa”. Siksi hän oli ”lähes fanaattisesti amerikkalaisuuden nykyisiä ohjelmia vastaan, niiden varautumista, asevelvollisuutta, imperialismia, integraatiokysymyksiä, niiden orjallista jäljittelyä eurooppalaisista nationalismeista, jotka tappavat toisiaan silmiemme edessä.”
__________________________________
