En aikonut Musa Okwongan tavoin kirjoittaa siitä, että Jeremy Clarkson mumisi n-sanaa ja teeskenteli närkästystä BBC:ltä saamastaan läpsyttelystä. Aivan kuten silloin, kun hän ylpeänä ilmoitti nimenneensä mustan skotlanninterrierinsä Didier Drogbaksi, tai mitä tahansa muuta lukuisista muista rasistisista, seksistisistä, homofobisista, kyvyttömyysvihamielisistä, työväenvihamielisistä, maahanmuuttajavastaisista ja islamofobisista paskanjauhannoista, joita hän on päästänyt suustaan aina kun hän on avannut suunsa, koko tapaus noudattelee ennalta-arvattavissa olevaa skenaariota.
Olemme nyt kohtauksessa yksi toisesta näytöksestä. Clarkson, joka on lähetetty tuhmaan nurkkaan, on turvautunut syyttelyyn ja vinkuu, että moraalinen paniikki on tehnyt hänestä mahdottoman käyttäytymisstandardin väistämättömän uhrin, ikään kuin rasistisen, seksistisen, homofobisen, työntekijävastaisen, maahanmuuttovastaisen ja islamofobisen status quon normalisoiminen hänen tapaansa olisi jotenkin rohkeaa ja ne, jotka ovat järkyttyneitä hänen teoistaan ja hänen pitkästä historiansa siitä, että hän on päässyt pakoilemaan vastuuta, ovat yliherkkää, haarukkaa heiluttavaa joukkoa.
”BBC on sanonut minulle, että jos teen vielä yhdenkin loukkaavan huomautuksen, missä tahansa ja milloin tahansa, saan potkut”, hän kirjoitti viikoittaisessa Sun-kolumnissaan.
”Jopa enkeli Gabrielilla olisi vaikeuksia selvitä hengissä, kun se roikkuu hänen päänsä päällä. On väistämätöntä, että jonain päivänä joku, jossain, sanoo, että olen loukannut häntä, ja se siitä.”
Minulta on mennyt ruokahalu näihin ennalta arvattaviin esityksiin. Keskityn mieluummin kirjoittamaan ennakkoluulojen historiallisista ja rakenteellisista elementeistä ja tavoista hahmottaa ja voittaa ne sorrettujen solidaarisuuden kautta, sillä ne ovat usein sosiaalisesti näkymättömiä niille, joihin ne eivät suoraan vaikuta. Ja joka tapauksessa ambivalenssini Top Gearia (ja sellaista autokulttuuria kohtaan, jota Clarkson edistää) kohtaan, jonka katsomisesta olin enimmäkseen nauttinut, sai minut tuntemaan itseni hieman tekopyhäksi.
Viimeisten kymmenien kausien aikana ohjelma on kuitenkin usein jättänyt minut ymmälleni, enkä ole löytänyt sanoja ilmaistakseni, miksi, ennen kuin viimeaikaiset reaktiot Clarksonin loukkaavuuteen.
Esimerkiksi kauden 21 finaalissa, kaksiosaisessa Burmaan sijoittuvassa erikoisjaksossa, Clarksonin huomautus, joka oikeutetusti aiheutti julkista vastareaktiota, oli jälleen yksi taitavasti naamioitu rotusyrjintä. Mutta oli kuvaavaa, että jaksossa tuskin nostettiin meteliä brittiläisen imperialismin toitottamisesta sivistävänä voimana kaikkialla maailmassa, kun samaan aikaan juontajat naureskelivat epäuskoisesti Burman jälkikolonialististen hallitsijoiden julmuudelle. Ohjelman tuottajat ja juontajat olivat hienovaraisesti sisällyttäneet suuren osan jaksosta tähän sivistävien brittien ja itsehallitsemattomien alkuasukkaiden kahtiajakoon ottamatta huomioon vahvoja syy-yhteyksiä Britannian Burmassa toteuttamien toimien (esimerkiksi hajota ja hallitse -taktiikka, jonka avulla Burman yhteiskunnan etnisiin ja rodullisiin erimielisyyksiin upotettiin hajaannusta aiheuttava voimakkuus) ja maan siirtomaavallan jälkeisten johtajien toimien välillä.
Tämmöinen jingoismi on usein esillä sarjassa, erityisesti entisiin siirtomaihin sijoittuvissa erikoisjaksoissa. Minulla oli tapana lukea siihen säälittävää ja naurettavaa ironiaa, kuten kuullessani impotenttien vanhojen miesten muistelevan loistokkaita aikojaan, jolloin he kylvivät idiomaattisesti villiä kauraansa – koodi sille usein yksipuoliselle (tai parhaimmillaankin suhteettomalle) nautinnolle, jota he saivat naisten vartaloiden seksuaalisesta valloittamisesta.
Mutta joko minusta on tullut vähemmän kyvykäs sietämään tällaista militarisoitua teollista ironiaa, koska olen alkanut nähdä, miten tuhoisaa se on, tai sitten ohjelmasta on tullut selvästi vähemmän ironinen ja enemmän aidosti ja häpeilemättä Britannian imperialistisia toimia juhlistava. Luultavasti vähän sarakkeesta A, vähän sarakkeesta B.
Britannian imperialististen valloitusten juhlimista ällöttävämpää on se, miten se on yhteiskunnallisesti hyväksyttyä.
Tällä hetkellä Iso-Britannia pitää raakoja imperialistisia toimiaan niin hyväntahtoisina, että kansallinen yleisradioyhtiö esitti häpeilemättä Burma-erikoislähetyksessä sketsin, jonka punchline oli ilmeisesti urbaani legenda ”hillopojasta”, nuoresta ruskeasta miehestä (”hillopojasta”), jota brittiläinen herrasväki Intian siirtomaa-aikakauden aikana ilmeisesti voiteli hillolla ja käytti sitä houkutuslintuna pitääkseen hyönteiset loitolla pelatessaan golfia. Kyseisessä pätkässä Clarkson – laiskottelemassa, kun hänen palkkaamansa thaimaalaiset työläiset (joille hän ei todennäköisesti maksanut kunnon palkkaa) rakensivat siltaa, jonka juontajat olivat nimenneet itsensä toteuttamaan – teki oman ”hillokarhunsa” käyttämällä nallea.
Vastauksena juontajakollega Richard Hammondin huomautukseen, jonka mukaan ”hillopoikakäytäntö” ei vaikuttanut reilulta, Clarkson sanoi: ”Voi, se oli. Se oli! Koska loppujen lopuksi hän sai pitää hillon.”
Rasistinen kuvasto ja lapsenmielisyys (koska mies vs. poika vs. nalle), jota tarvittiin, jotta vitsi toimisi, sekä tuottajien ja BBC:n satunnainen välinpitämättömyys vastenmielisiä kolonialistisia käytäntöjä kohtaan, olivatpa ne sitten todellisia tai myyttisiä, ovat tässä tapauksessa häkellyttäviä. Sarjan 22. tuotantokausi on alkamassa, ja sen nykyisessä versiossa on monia muita samanlaisia w-t-f-hetkiä. Se, että Clarkson ja Top Gear pystyvät romantisoimaan ja vähättelemään brittiläisen imperiumin rikoksia tällä tavoin ilman kielteisiä reaktioita tai seurauksia, on mieletön esimerkki siitä, miten kulttuurituotteet (kuten tv-ohjelmat, kirjat, musiikki, näytelmät jne.) käyttävät huumoria ja ironiaa häivyttääkseen ja häivyttääkseen valtaapitävien julmuutta ja ennakkoluuloja. Näitä kulttuurituotteita ylistettiin aikoinaan moniarvoisuuden siunaukseksi, ja huumorin ja ironian oletettiin olevan keinoja paljastaa vallan ristiriidat.
Tämä viittaa siihen, että monikulttuurisen yhteiskunnan kulttuurituotantoon implisiittisesti sisältyvässä näkökulmien kiistämisessä on päässyt valloilleen kontrafaktuaalinen ajatus siitä, että Iso-Britannia (ja Eurooppa) on sivistänyt maailmaa vastakohtana sen brutaalisuudelle. Toisin kuin imperialismi, joka on määritelmällisesti yhden ryhmän sortamista toisen ryhmän toimesta, rasismia, seksismiä ja sen kaltaisia ilmiöitä ainakin vielä kiistetään valtavirran diskurssissa, kun ne nousevat uudelleen esiin televisiossa ja musiikissa, kirjoissa, uutisissa ja mielipiteissä, niin toistuvia kuin esitykset saattavatkin olla.
Vielä pahempaa on se, että Ison-Britannian kaltaisia yhteiskuntia ylistetään menestysmalleina, joita kehittyvien maiden tulisi seurata. Arundhati Roy huomautti, että kun ketään ei ole jäljellä kolonisoitavaksi, Intia kolonisoi itseään; se köyhdyttää alaluokkiaan, tuhoaa kotejaan ja elinympäristöjään ja rakentaa itselleen jättiläismäisiä muistomerkkejä samaan tapaan kuin sen siirtomaaherrat tekivät. Ja lähihistorian perusteella Ngugi wa Thiong’o ilmaisi pelkonsa siitä, että Kenian hallitseva luokka ”tulee jatkossakin olemaan pelkkiä matkijoita, jotka kopioivat länsimaisia kollegoitaan ahneudessaan ja halveksunnassaan tavallista kansaa kohtaan.”
Täällä Etelä-Afrikassa Marikanan verilöyly herätti monet huomaamaan, että Steve Bikon ennustus on toteutunut. Yhteiskuntamme todellisen tasa-arvoisen uudelleenjärjestelyn sijasta vuonna 1994, meillä oli vain hallituksessa olevien henkilöiden kasvojen vaihtuminen, minkä vuoksi mustat ihmiset ovat edelleen köyhiä ja monet yhteiskuntamme osa-alueet toimivat samalla tavalla kuin ne toimivat vuosisatojen ajan, jolloin maata johtivat sortajat.
Korostamalla sitä, miten Top Gear romantisoi brittiläistä imperialismia (ja tämän toiminnan näkymättömyyttä), kuten olen tässä tehnyt, ei pidä katsoa, että se vähentäisi Clarksonin rasististen, seksististen, homofobisten, kyvyttömien, työväenvastaisten, maahanmuuttajavastaisten ja islamofobisten huomautusten paheksuttavuutta. Se antaa pikemminkin entistä suuremman syyn vastustaa, koska satunnainen kiihkoilu ja romantisoidut näkemykset imperialismista ovat oireita samasta pahoinvoinnista, postkoloniaalisesta melankoliasta, joka vaivaa nykyään Britanniaa. Clarksonin lapsellinen herkkyys ja Top Gearin jingoismi eivät ole poikkeamia. Ne heijastavat maailmanlaajuiselle yleisölle Britannian vastarintaa monikulttuurisuutta ja asiallista globaalia tasa-arvoa kohtaan; vastarinnan on mahdollistanut maan historian epämiellyttävien näkökohtien kevytmielinen kieltäminen ja vähättely.
AIAC:n Elliot Ross kysyi viime vuonna, pian sen jälkeen, kun Britannia oli päässyt sopuun Mau Mau -verilöylyn eloonjääneiden kanssa, mitä tarvitaan, jotta brittiläisen yhteiskunnan läpitunkema jingoismi saadaan murrettua, niin että kansakunta voisi vihdoin kunnolla katsoa menneisyytensä läpi sormiensa. Olen taipuvainen uskomaan, ettei umpikujasta pääse irti mikään, koska harva edes haluaa tunnustaa sen olemassaolon. Jos tiedostavat britit jotenkin uskovat toisin, hyvä paikka aloittaa tässä ja nyt on käyttää tätä viimeisintä tapausta saadakseen Clarksonin ja Top Gearin pois ruuduiltamme ja purkaa ahkerasti ja johdonmukaisesti kaikki muut yritykset käyttää huumoria, ironiaa tai muita retorisia verukkeita kiihkoilun ja Ison-Britannian raa’an toiminnan historian häivyttämiseksi tai pyhittämiseksi.