Mickey Daniels oli yksi alkuperäisistä Our Gangin lapsista. Pisamanaamainen ja vastustamattoman sympaattinen hän auttoi tekemään Hal Roachin lyhytelokuvakomedioista menestyksen mykkäelokuvien aikakaudella. Hän kuoli vuonna 1970, mutta vuosikymmeniä myöhemmin hänen hautapaikallaan ei ollut hautakiveä tai muistomerkkiä.

Sellainen ajatus vaivasi Bob Satterfieldiä, pyhimystä ja Sons of the Desert -nimisen Laurel ja Hardy -järjestön tukipilaria. Bob on eläkkeellä oleva opettaja, joka on epäitsekkäästi kerännyt rahaa (ja käyttänyt omansa) hautakivien asentamiseen monien Hal Roachin komediasoittajien viimeiselle leposijalle.

Periaatteessa ainoa Mickey Danielsia koskeva tietolähde on Richard W. Bannin kanssa kirjoittamani kirja Pikku veijarit: The Life and Times of Our Gang. Dick sai vuonna 1995 Mickeyn tyttäreltä Dianelta kirjeen, jossa hän sanoi: ”Isälläni oli mustalaishenki, mutta hän oli hyväsydäminen, älykäs mies. Serkkuni Marlene kertoi, että isä auttoi häntä ja hänen miestään saamaan ensimmäisen kotinsa. Hän ei ilmeisesti koskaan ostanut sellaista itselleen. Lapseni muistuttavat ehdottomasti häntä… kuten minäkin. Olette tehneet minut hyvin ylpeäksi hänestä ja hänen saavutuksistaan… Minusta tuntuu, että hän on nyt rauhassa. Se on hyvin lohdullinen tunne. Soitin hautausmaalle, jonne hänet on haudattu, ja he kertoivat minulle, miten löydän hänet, jos minulla on joskus onni tulla Los Angelesiin.” Hän asui tuolloin Teksasissa.

Dickillä on myös muistiinpanoja puhelinkeskustelustaan Mickeyn veljentytön Marlenen kanssa, joka muisti Mickeyn hauskana setänä, josta kaikki pitivät. ”Hänellä oli yhä se hullu nauru”, hän muisteli. ”Naapuruston lapset kerääntyivät hänen ympärilleen. Hänen ympärillään oli hauska olla.” Meidän jengistämme hän sanoi, että se oli aivan toista elämää. Hän muisteli sitä joksikin, joka ei ollut aivan todellista. Se ei ollut hänelle niin suuri asia.”

Mickey Danielsin messinkisen muistomerkin paljastustilaisuudessa oli paikalla vain kourallinen ihmisiä, muun muassa kirjailija Steve Cox, Dick Bann ja minä. Kun lähestyimme osoitettua paikkaa Forest Lawnin hautausmaalla Glendalessa, näimme Mickeyn vanhempien muistomerkit, mutta tähän asti hänen jäännöksensä ovat olleet pelkän ruohon peitossa. Bob Satterfield oli yhteydessä Texasissa asuvaan edesmenneeseen tyttäreensä, koska hän tarvitsi tämän luvan suunnitelmansa toteuttamiseen. Hän ei ollut enää selväjärkinen, mutta hänen tyttärensä pystyi täyttämään tarvittavat paperityöt. Go Fund Me -kampanja keräsi tarvittavat 1700 dollaria. (Forest Lawn vaatii, että se valmistaa omat hautakivet, mistä aiheutuu huomattavia kustannuksia.)

Aurinko peittyi pilviin, kun vietimme hiljaisia hetkiä miettien Mickeytä, samalla kun Bob kannatteli kehystettyä valokuvaa Mickeystä sen komean messinkilaatan viereen, joka nyt merkitsee hänen hautaansa. Elokuvaharrastajina haluamme ajatella, että ihmiset, joita ihailemme valkokankaalla, ovat saaneet huolettoman elämän. Totuus on yleensä monimutkaisempi, kuten Mickeyn kohdalla. En kuitenkaan voinut olla hymyilemättä katsellessani näitä säteileviä kasvoja tuossa 1920-luvun kuvassa. Toivon, että mitä ikinä hänen elämässään tapahtuikin, hän on nyt todella rauhassa.